Livearvio: Pirteästi esiintynyt Ozzy Osbourne jätti oletetut jäähyväiset Suomelle komean hittipotpurin voimin

Ozzy Osbourne
Rockfest, Hyvinkää
6.6.2018

Teksti: Anssi Eriksson, kuvat: Sami Lommi

Harva hahmo heavy metalin historiassa on onnistuttu korottamaan yhtä myyttiseen asemaan kuin entinen Black Sabbath -solisti Ozzy Osbourne. Pimeyden prinssinäkin tunnettu mies on uhmannut todennäköisyyksiä paitsi uransa, myös käytännössä koko elämänsä ajan: ensin Birminghamin Astonin tehdasmiljöössä köyhyydessä varttunut ja 15-vuotiaana koulut luku- ja keskittymishäiriöiden takia kesken jättänyt kloppi päätyi keksimään kolmen kaverinsa kanssa koko edustamansa musiikkityylin. Tästä ura urkeni mitä moninaisimpien päihteiden suurkuluttajaksi ja lopulta seurannut sekoilu johti eroon tuossa vaiheessa jo legendaariseksi muodostuneesta yhtyeestä. Seuraavaksi sankarimme vajosi entistä syvemmälle dekadenssin syövereihin, törmäsi kuin ihmeen kaupalla nousevaan Randy Rhoads -nimiseen kitaristilupaukseen, ja nousi lopulta aivan uuteen kukoistukseen yhtenä raskaamman rockin suurimmista soolotähdistä.

Monien mielissä jo se, että mies on kaiken kokemansa jäljiltä ylipäätään vielä elossa, on suoranainen ihme. Puhumattakaan sitten siitä, että sama herra on kapuamassa omin jaloin lavalle kaukaisen Suomen ei-niin-kaukaisella Hyvinkäällä vielä puolisen vuosisataa läpilyöntinsä jälkeen. On kuin tavallisten kuolevaisten rajoitukset ja rajallisuudet eivät koskisi miestä lainkaan. Ozzy onkin monessa mielessä kuin edesmennyt ystävänsä Lemmy Kilmister – yhtä paljon käsite kuin ihminenkin. Pelkkä Ozzy-sana riittää kuljettamaan kuulijan ajatukset kauas rock ’n’ rollin kovimpaan ytimeen. Sinne, missä kitaravallit puhkovat tärykalvoja ja juhlat alkavat vasta aamun pikkutunteina. Maine on toki täysin ansaittu. Kyyhkyt, lepakot sekä erinäiset pöllyävät ja nestemäiset nautintoaineet ovat saaneet miehen käsittelyssä vuosien varrella kovaa kyytiä ja erityisesti 80-luvun huuruisista vuosista voisi kirjoittaa pituudeltaan 16-osaista tietosanakirjasarjaa vastaavan historiikin.

Aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, aivan kuten se teki Lemmynkin kohdalla. Puolen vuoden kuluttua 70-vuotta täyttävä laulajalegenda on nykyisin omien sanojensa mukaan raitis mies, eikä lukuisissa liemissä marinoitu ruumiskaan epäilemättä kestä aivan samanlaista kurmotusta kuin vielä parikymmentä vuotta takaperin. Nyt ollaan rauhoituttu. Hölläämässä tahtia. Jättämässä jäähyväisiä. Niin tosiaan: keskiviikkoillan keikan on tarkoitus jäädä, ainakin laajempien kiertueiden osalta, entisen villimiehen viimeiseksi Suomen-visiitiksi – kuten jo neljännesvuosisadan takaiselle No More Tours -jäähyväiskiertueelle vinoileva No More Tours 2 -otsikkokin lupailee.

Illan ennusmerkit ehtivät näyttää jo hetken vähintäänkin arveluttavilta: vielä pari kolme tuntia ennen Ozzyn esiintymisvuoroa sade ja kylmä tuuli piiskasivat armotta Hyvinkään lentokentän laakeaa asfalttipintaa. Sitten, juuri kun ilma alkoi osoittaa selkenemisen merkkejä, illan tähti yllätti asettamalla medioille kuvauskiellon keikkansa ajaksi. Mieli alkoi tahtomattakin täyttyä epäilyksistä. Onko Ozzy huonolla tuulella? Voiko miehen habituksessa tai oletetussa esiintymiskunnossa olla jotakin sellaista, jota ei ole sovelista ikuistaa jälkipolville? Kun jostakin aivojen unohdettavien asioiden lokeroista pullahti vielä esiin muistot pääesiintyjän männä vuosien, öhrm, vaihtelevasta keikkakunnosta, alkoi pienimuotoinen huoli painaa kevyesti takaraivon kaikkein herkimpiä tuntoaisteja.

Kaikeksi onneksi huolet osoittautuivat täysin ennenaikaisiksi, sillä jo heti ensimmäisen ”Are you ready to go crazy?” -huudahduksen ja Bark at the Moonin introriffin ilmoille kajahtamisen jäljiltä oli selvää, että illan tähti on vetreässä iskussa. Ozzy ryntäsi lavalle juoksujalkaa, taputti tahtia ja tamppasi lattiaa, veti paitansa päänsä yli ja yllytti valtaisan ristin edessä yleisöä hurmokseen tutuin ”C’mon!” ja ”I can’t fuckin’ hear you” -huudahduksin. Laulu kulki mainiosti ja ääni kantoi kylmästä viimasta huolimatta hienosti. Kappaleiden välillä mies vakuutteli rakkauttaan paikalle kerääntyneitä faneja kohtaan monta monituista kertaa, tehostaen viestiä vielä polvistumalla yleisön suuntaan pariinkiin eri otteeseen.

Jos oli Ozzy hyvässä vireessä, samaa voi sanoa kitaristi Zakk Wylden, basisti Rob ”Blasko” Nicholsonin, rumpali Tommy Clufetosin ja kosketinsoittaja Adam Wakemanin muodostamasta yhtyeestä. Avauskappaleen jälkeiset Blizzard of Ozz -klassikot Mr. Crowley, I don’t know ja Suicide solution kulkivat hyvällä energialla ja niitä seuranneet No more tears -palat tutun jylhästi. Black Sabbath -lainoja kuultiin kaikkiaan kaksi: War Pigs sekä setin paketoinut Paranoid. Kummassakaan ei ollut valittamista, vaikka siitä, onko Wylde jatkuvine huiluäänien viljelyineen oikea mies tulkitsemaan Tony Iommin ikonisia kitarakuvioita, voidaankin toki aina väitellä. Toisaalta sama mies vastasi keikan näyttävimmästä yksittäisestä suorituksesta harpottuaan soolo-osuutensa aikana aivan yleisön eteen esittelemään parhaita Hendrix-temppujaan. Välillä kitara vinkui niskan takana, toisinaan taas kieliä hyväiltiin plektran ja sormien sijaan purukaluston voimin. Hyvä!

Loppukumarruksen jälkeen keikalta saattoi poistua hyvillä mielin. Mikäli tämä tosiaan oli Ozzyn viimeinen keikka maamme kamaralla, ei sen olisi voinut merkittävästi koettua paremmin odottaa sujuvan. Vaikka pyrinkin saapumaan paikalle ilman odotusten turhaa painolastia, niin vain vanha legenda onnistui uhmaamaan niitäkin. Olisiko sitä enempää voinut vaatiakaan?

Settilista:

Bark at the Moon
Mr. Crowley
I Don’t Know
Suicide Solution
No More Tears
Road to Nowhere
War Pigs
Miracle Man / Crazy Babies / Desire / Perry Mason (instrumentaalipotpuri + kitara- ja rumpusoolot)
I Don’t Want to Change the World
Shot in the Dark
Crazy Train

Encore:
Mama, I’m Coming Home
Paranoid