Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Sami Lommi
On se nyt kumma, kun vanhat bändit eivät malta pysytellä poissa. Kehtaavat tehdä paluun yli kymmenen vuoden poissaolon jälkeen, myydä Olympiastadionin pari kertaa täyteen, julkistavat vasta sen jälkeen festarikeikkoja ja ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, stadikkakeikkojen jälkeen ilmoitetaan vielä areena- ja klubikiertueesta. On se hirvittävää rahastusta, kukaan ei moisia keikkoja halunnut ja jollain ihmeellisellä tavalla tämä kaikki on väärin, niin väärin.
On se yhtä kumma, kun festareilla PMMP-paluukeikoilla riemuitsi kymmeniä tuhansia ihmisiä, stadikalla taas lisää kymmeniä tuhansia ihmisiä ja nyt marraskuisena perjantaina Nokia-areenakin oli loppuunmyyty, ja se oli pullollaan riemuitsevia ihmisiä. Ehkä kaikki ilo ja liikutus on vain pintaa ja jossain kaikkien hymyjen ja kyynelien alla kaikilla on silti yhä paha mieli, kun PMMP kehtasi mennä tekemään jotain tällaista, mikä on väärin, niin väärin. Höpsistä.
Astellessani Nokia-areenalle, tulee noin puolessa minuutissa selväksi, että keikan ikäjakauma yltää teini-ikäisistä eläkeläisiin, paikalle on tultu yksin, kaveriporukoissa, pikkujoulujoukolla, koko perheen kera ja sukupolvet ylittävillä yhdistelmillä, jossa isoäiti, tämän tytär ja tyttärentytär iloitsevat kiistattomasti suomalaisen pop-musiikin ikivihreiksi kivijalkaan kuuluvista PMMP-kappaleista niin suurien tunteiden vallassa, ettei vastaavaa tunnelmaa usein koeta.
Suomessa ei ole kovin montaa sellaista artistia tai orkesteria, joka voi valloittaa festarit, stadikan, areenan ja lopulta klubin ja olla silti jokaisessa ympäristössä oma valloittava itsensä. PMMP kuuluu tähän harvalukuiseen joukkoon.
Tämä tuli selväksi heti Nokia-areenan keikan alkaessa Veden varaan -albumin (2009) aloitusraidalla Kuvia. Show-elementtejä oli napsaistu stadikkakeikkoja maltillisemmaksi juuri samassa suhteessa kuin keikkapaikan kokokin oli pienentynyt, mutta samalla bändi otti esiintymisellä, valoilla, väreillä ja läsnäololla kaiken irti juuri näistä puitteista.
Ihan samalla tavalla PMMP tulee taatusti tekemään loppuvuodesta käsittämättömän intensiivisiä klubikeikkoja, kun valot vähenevät, screenit tiputetaan pois ja jäljelle jää vain bändi ja musiikki. Ihan kuten ”silloin aikoinaan” bändin elinaikana, en epäile sekuntiakaan, etteivätkö Mira, Paula ja pojat kiedo klubiyleisöään läsnäolonsa ympäri täysillä.
Nyt ollaan kuitenkin yhä Nokia-areenalla. Myös Stadikalla kuullut ikivihreät kuten iloiset Matkalaulu, Mummola, Kesäkaverit, Päät soittaa, Rakkaalleni ja Rusketusraidat saavat yhä virnuilemaan sille päälle 20 vuotta vanhalle hyökytykselle, jonka keskellä PMMP oli, ennen kuin se voitti kuulija kerrallaan väkeä puolelleen riippumatta siitä, millaista musiikkia bändin pauloihin ja miroihin päätyneet ihmiset tavallisesti kuulivat. Juuri tällaiset riemukkaat kappaleet ovat sitä osastoa, joiden perusteella PMMP:tä pidettiin hetken aikaa yhden ja sitten kahden hitin ärsykkeenä, kun ”ne kaksi ärsyttävää muijaa vaan huutavat koko ajan”, mutta niin vain 21 vuotta Rusketusraidat-hitin jälkeen PMMP:stä on kasvanut jopa iloisimmillaan osa suomalaista musikkikulttuuriperintöä.
Jos harrastetaan pientä kahtiajakoa, niin jopa areenakonsertin mittaluokassa merkittävintä on se, miten keskittyneesti, täysillä eläytyen ja suurella liikutuksella ihmiset kuuntelivat niitä PMMP-kappaleita, joiden aiheet ovat vakavia, raskaita, kantaaottavia ja jopa tabuja käsitteleviä. Ne aiheet eivät meinaan ole vanhentuneet lainkaan. Itse asiassa monet niistä ovat nyt ajankohtaisempia kuin koskaan aiemmin. Kun oma elämäni oli kietoutunut PMMP-musiikkiin varsinkin vuosina 2006-2013, olin 21-28-vuotias ja käsitin monet kappaleet tuolloisen elämänkokemukseni kautta. Nyt muutamaa kuukautta vaille 40-vuotiaana kulmani moniin PMMP-kappaleisiin on muuttunut. Sama on käynyt varmasti monelle muullekin paikalla olleelle, joiden elämässä on saattanut muuttua tässä välissä ihan kaikki.
Tällaisia kappaleita ovat perheväkivaltaa käsittelevä Joku raja, masennusta riipaiseva Salla tahtoo siivet, nimensä mukaisista asioista kertova Pariterapiaa, itsellenikin henkilökohtaiseksi erolauluksi kasvanut Päiväkoti, kaukosuhdetta lempeästi peilaileva Oo siellä jossain mun ja tietysti Tytöt, jonka naisten oikeuksiin uppoutuva tematiikka ei voisi olla ajankohtaisempi. PMMP ja lyriikoista vastannut Paula Vesala osasivat jo aikoinaan lähestyä tällaisia asioita sellaisella painoarvolla ja kulmalla, että kappaleet ovat varmasti koskettaneet monia. Asiat sanotaan näissä lauluissa tavallaan suoraan, mutta silti sellaisella tavalla, että jokainen voi tehdä kappaleesta omansa. Se on yksi PMMP:n kauneimmista puolista ja kun nyt katsoin ihmisten kasvoja näiden laulujen aikana, se välittyi jokaisen läsnäolijan ilmeestä.
Nokia-areenan konsertti oli 37. kerta kun näin PMMP:n livenä. Moni ihmetteli jo aikanaan, että miten jaksan mennä uudelleen ja uudelleen katsomaan saman bändin keikkoja. Vastasin aina, että PMMP oli tuon ajan paras suomalainen live-bändi. Pysyn yhä kannassani. Väitän, että Suomessa oli 2000-luvulla aika harvoja sellaisia esiintyjiä varsinkaan pop-maailmassa kuin Paula, Mira, Juho, Heikki ja Mikko. He muuttivat sitä, miten tällaista musiikkia voi esittää yhtä aikaa syvältä koskettaen, virneellä irrotellen, kantaaottavan todeten ja täysillä bailaten. Monesti tätä ennen bändin piti olla joko hauska tai vakava, ei molempia. Kun nyt syksyllä 2024 katsoo PMMP:n superenergistä lavameininkiä ja eläytymistä, siitä ei ole lähtenyt tuumaakaan tuota alkukantaista voimaa pois, vaan se on jopa vahvistunut.
Jos PMMP:n paluusta ja keikkojen lisääntymisestä haluaa väkisin kaivaa esille jotain miinusmerkkistä, niin uuden albumin ja uuden musiikin uupuessa kaikki koettu kaartuu monien laulujen ajankohtaisuudesta huolimatta silti hieman nostalgian puolelle. Se ei ole huono asia, mutta musiikin ajattomuudesta huolimatta tunsin itsekin jälleen eläväni uudelleen vanhoja aikoja ja miettiväni jopa mennyttä itseäni, enkä elänyt ihan täysin tätä hetkeä. Tämä porukka on ihan oikeasti niin lahjakasta väkeä täynnä, että Jori Sjöroosilla tai ilman, kuulisin hyvinkin mieluusti PMMP:n uuden albumin vaikkapa lavalla nähdyllä viisikolla toteutettuna ja olen varma, että se olisi täyttä PMMP:tä.
On se silti kumma, että näiden PMMP-keikkojen käsittämättömän ihanan hurmoksen ympärille rakentui myös ihan turhaa negatiivista sävyä. Sitä öyhötystä oli vaikeaa ymmärtää, kun katsoi sitä välitöntä iloa ja vilpitöntä sukupolvirajat ylittävää yhteenkuuluvuutta, joka Nokia-areenalla vallitsi. Ehkäpä voimakkaat reaktiot kertovat vain siitä, millaisessa kärkevien mielipiteiden ja vastakkain asettelujen maailmassa elämme. Tai ehkäpä PMMP on yhä yhtye, jota sekä rakastetaan että vihataan syvästi, mikä taas kertoo siitä, miten tärkeästä ilmiöstä onkaan kyse.
Kun Rusketusraidat soi Nokia-areenalla, en tuntenut että tämä syksykään on PMMP:n loppu. Enkä voi sille yhtään mitään, etten halua tämän olevan PMMP:n loppu. Mutta jos tämä on se päätepiste, se ei voisi olla onnistuneempi.
Sami Lommin giganttinen kuvagalleria keikalta löytyy täältä.
