Pori Jazz
Kirjurinluoto, Pori
20.7.2018
Teksti: Pauli Kallio, kuvat: Pori Jazz/Riikka Vaahtera, Tomi Vastamäki, Petri Anttila
Porin perjantain ohjelma vaikutti ennakkokatsannossa tasapaksulta, mutta yllätti iloisesti, vaikka Nick Caven ja Mavis Staplesin (torstai) sekä Hurray For The Riff Raffin ja Zara McFarlanen (lauantai) kaltaiset huippukokemukset jäivät harvinaisiksi. Jos musiikillinen saalis ylitti maltilliset odotukset, luontoäiti tasapainotti tilannetta vaihtamalla luvatun helteisen poudan lähes koleaan epävakaisuuteen.
Tätä nykyä jazz kelpaa Kirjurinluodon Päälavalle vain konsertin avaajan rooliin, siis käytännössä säestämään yleisön saapumista alueelle. Ruby Rushtoniksi itsensä ristinyt brittikvartetti palkitsi Soundin kaksihenkisen valtuuskunnan Kuukkarin puutaloalueelta alkaneen pikamarssin kepeän rytmillisellä musisoinnilla. Yhtyeen johtaja Edward ”Tenderlonious” Cawthorne paljasti esikuvikseen Herbie Hancockin ja tämän pitkäaikaisen fonisti-huilisti Bennie Maupinin. ”Kuulostaa hyvältä ja levottomalta”, puntaroi Soundi-tiimin muusikkojäsen. ”Niska kyllä kipeytyy, kun katsoo huilistin asentoa, mutta tokihan on coolimpaa soittaa niska kenossa, ikään kuin puolihuolimattomasti.”
”Miten joku voi käyttää pitkää kukallista kaapua ilman, että se näyttää aamutakilta?”
”Musaa on helppo kuunnella, mutta en ole kovin innostunut tästä genrestä”, mainitsi muusikkomme Moonchild-yhtyeestä, joka aloitti Jokilavalla heti Ruby Rushtonin jälkeen. Korgin koskettimilla aloittaneet pojat vaihtoivat välillä puhaltimiin ja eteerisesti kuiskaileva laulaja Amber Navrankin tarttui saksofoniin. Navranin badumaisen laulannan lisäksi merkille pantiin heleänpunainen pukeutuminen: ”Miten joku voi käyttää pitkää kukallista kaapua ilman, että se näyttää aamutakilta?” Suurin osa Moonchildin yleisöstä kuului bändin kanssa samaan ikäluokkaan. Herääkin kysymys, onko 90-lukulainen nu-etulitteellä varustettu jazzin ja soulin sekoitelma tulossa uudelleen muotiin?
Kylpytakin unohtuivat pian, sillä niskaan vedettiin sadeasuja, kun kävelimme kohti Kirjurinluodon kolmatta musiikillista keidasta eli kukkien reunustamaa Lokkilavaa. Joona Toivanen Trio oli soittanut siellä jo muutaman hetken ”alakuloista sademusiikkiaan”. Olin kuullut trion pianistijohtajaa aiemmin soolona ja mieltynyt otteeseen. Nyt toimintaan osallistuivat myös Joonan basistiveli Tapani ja rumpali Olavi Louhivuori. Vastustan hokemaa, jonka mukaan vähemmän on enemmän, koska se ei pidä paikkaansa. Sanon mieluummin, että niukkuus on parhaimmillaan merkittävä hyve. Trion anti oli konstailematonta, mutta ei kosiskelevan sulavaa, vaan passelisti mutkikasta. Sellainen tekee hyvää ihmisen mielenterveydelle.
Musiikin lisäksi festivaaleja rytmittävät nesteen nauttiminen, vessakäynnit ja syöminen. Jordan Rakein miedosti sielukas aloitus ei vetänyt meitä magneetin lailla puoleensa, joten päätimme uhrata hänen settinsä ruokailulle. ”Mediatelttaan kuului lähinnä ahdistava bassorummun jytke,” muusikon muistiinpanot kertovat. Muistelimme parin päivän takaista Ryley Walkerin keikkaa Helsingin G Livelabissa, missä ensiluokkainen äänentoisto kulki mukana toilettikoppiinkin.
Knower. Kuva: Pori Jazz/Tomi Vastamäki
Knower aloitti Jokilavalla heti reportterien ruokatunnin jälkeen. ”Syntikkapainajainen”, huokasi muusikko. Itse rekisteröin Kalifornian vieraiden menossa myös positiivisesti vekkulimaista kurittomuutta, mutta jatkoin kernaasti matkaa Lokkilavalle, jolla musisoi rumpali Teppo Mäkysen uusin kokoonpano 3TM, jonka muut musikantit ovat saksofonisti Jussi Kannaste ja luottobasisti Antti Lötjönen, joka sormeili oitis oivallisen soolon. Muusikko: ”Tykkäsin kaikesta muusta paitsi ambientista. Mihin tässä musassa tarvitaan häiriöääniä? Monessa biisissä se oli vain taajuus, joka kiusaa tärykalvoja. Vai onko se tarkoituskin?” Hankin taannoin Form-albumin, mutta se ei ole juuri kulunut käytössä. Elektronisesti sävytetyt kappaleet soluttautuivat konsertissa lähemmäs sydäntä. Huomasin ajattelevani, että kuuntelemme ratkaisukeskeistä mietiskelymusiikkia.
”Huomasin ajattelevani, että kuuntelemme ratkaisukeskeistä mietiskelymusiikkia.”
Kriitikkonne ei ole varsinaisesti erikoistunut tämän vuosituhannen listamusiikkiin. Kuulin nyt tietääkseni ensimmäistä kertaa Jess Glynnistä, joka on ainoana brittiläisenä naisartistina toimittanut seitsemän singleä sikäläisen listan kärkeen. ”No hitto! Iloinen yllätys! Musalaji ei nappaa, mutta show on hieno. Orkesterilla on yhtenäiset verkkarit ja aikamoista jumppamusaa tämä onkin.” Torvisektiokin sai paiskia töitä koko rahan edestä, sillä kolmikko toteutti vauhdikasta koreografiaa aina, kun puhalluspalveluita ei tarvittu. Mietityttämään jäi, sakottaako tähti alaisiaan harha-askelista ja pumminuoteista, kuten James Brown. Tästä keikasta sakkoja tuskin ropisi, sillä kokonaisuus toimi kaikin puolin. Vahva laulaja, tarttuvat kappaleet ja iloinen meininki toivat mieleen 1970-luvun puolivälin, jolloin soulin ja diskomusan raja oli vielä häilyväinen.
70-lukuteema jatkui muillakin lavoilla. Kosketinsoittaja-tuottaja Robert Glasperin johtaman R+R=NOW-sekstetin soittajat ovat meritoituneet ja marinoituneet varsinkin jazzissa ja hip hopissa, mutta ryhmän anti edusti vocodereinen silkkaa jazzfunkprogefuusiota malliin 1975. ”Lavalla on viisi kiipparia ja läppäri. Tiukkaa ja pakottavaa musaa. En jaksa kuunnella.” Meno terävöityi, kun trumpetin ja saksofonin vuoropuhelu alkoi, mutta täytyy myöntää, että R+R=NOW tuntui pikkuisen enemmän velvollisuudelta kuin nautiskelulta. Olihan siinä hetkensä, kiteytin kun talsimme kohti Jokilavaa.
Viiden puhaltajan kivijalalle pystytetty Tower Of Power täytti vastikään 50 vuotta. Bändi ei liene julkaissut merkittäviä äänitteitä vuosikymmeniin, mutta vanha konsepti potki nyt pontevammin kuin pareilla aiemmalla tapaamisella. Se johtuu osittain nuoren Marcus Scottin rekrytoinnista laulajaksi, mutta myös pappakaarti on vielä voimissaan. ”Rivakkaa, mukaansatempaavaa soittoa ja hieno torvisektio”, mainitsi muusikko, vaikkei ole itse puhaltaja. Kyllä, Tower Of Powerin Soulissa on edelleen iso alkukirjain.
Aloe Blacc. Kuva: Pori Jazz/Riikka Vaahtera
Muistan lukeneeni jostakin brittiläisestä rokkiaviisista arvion, jonka mukaan Aloe Blacc kaupallistui lupaavan debyyttialbuminsa jälkeen geneerisen r&b:n rivimieheksi. Ei pitäisi uskoa kaikkea lukemaansa. Blacc toi Poriin kipakan sekstetin, joka maustoi soulinsa jatsikkailla sooloilla, lattaripianolla ja reggeaerytmeillä. Panin ilolla merkille, ettei muutaman vuoden takainen mahtihitti I Need a Dollar erottunut vaskoolin ainoana kultahippuna. Muusikko: ”Hyvää jatkoa Tower Of Powerille. Tyylikäs ja etevä esiintyjä. Aika kuluu mukavasti, mutta tajunta ei räjähdä.”
”Räjähdys tulee, kun jaksaa odottaa iltayhdeksään.”
Räjähdys tulee, kun jaksaa odottaa iltayhdeksään. ”Olen vähän nolostellutkin tästä bändistä tykkäämistä, mutta pidän sen vääjäämättömyydestä ja haikeudesta. GoGo Penguinin musiikki on levotonta, välillä seesteistä, mutta aina vähän hauskaa ja koko ajan liikkeellä. Minulle festarin pääesiintyjä.” Toisen kerran Manchesterista Poriin lentänyt trio oli ensitapaamisella poikkeuksellisen inspiroiva yllätys. Nyt takana on lukemattomia keikkoja ja kilometrejä, jotka kuuluvat nuorten miesten soitossa rakentavana varmuutena. Lainausmerkeissä mainittujen seikkojen lisäksi Pingviineissä on kauneinta soittajien välinen tasapaino. Pianisti Chris Illingworth, basisti Nick Blacka ja rumpali Rob Turner ovat kaikki yhtä tärkeitä eli korvaamattomia. Mammal Hands ja kertaalleen Lokkilavalla vieraillut Matthew Halsall ovat muut Manchester-jazzin eturivin tekijät. Nyt jännitetään, kumpi saapuu seuraavaksi Poriin? Vai ehtiikö Tampere Jazz Happening ensin?
Kummallakaan Soundin retkueen jäsenellä ei näköjään ole muistiinpanoja James Bluntista, joka päätti päivän. Suuri osa Päälavan ympäristöön leiriytyneistä oli tullut kuuntelemaan juuri Bluntia. He eivät pettyneet, sillä lämminhenkinen upseeri ja herrasmies kuulosti aivan samalta kuin edellisellä vierailullaan. Otimme muutaman rallin jälkeen kurssin kohti Kuukkaria ja lähdimme keräämään voimia Pori Jazzin sangen kiinnostavaa lauantaita varten.