Oxfordissa vuonna 1988 alkunsa saanut rockyhtye Ride vaihtoi musiikkityyliään 1990-luvun puolivälissä huonoin seurauksin ja katosi, kunnes teki yllättävän comebackin vuonna 2015. Bändin seitsemäs studioalbumi Interplay julkaistiin tämän vuoden alussa. Huvilateltassa esillä kuitenkin olivat ensimmäiset shoegazingin kulta-ajan pitkäsoitot Nowhere (1990) ja Going Blank Again (1992). Kuuntelin Riden levyt aikoinaan puhki ja täytyy myöntää, että yhtyeen keikka jännitti ennalta aika paljon.
Lämppäri Tinyhawk & Bizzarro oli jo aloittanut settinsä, kun hiippailin Huvilatelttaan. Taidokas instrumentaalista fuusiota soittava ryhmä sai suuret suosionosoitukset, eikä suotta. Meininki oli niin viihdyttävää, että unohdin hetkeksi, mitä bändiä olin tullut katsomaan.
Illan aikataulu oli täsmällinen. Riden nelikko asteli lavalle puoli yhdeksältä ja ilmoitti soittavansa kaksi levyllistä putkeen. Juuri ennen aloitusta laulaja-kitaristi Andy Bellin efektiviritelmä hajosi, mutta mies sai laitteiston nopeasti haltuun ja polkaisi pedaalin päälle tennarillaan.
Seagull-biisin psykedeelinen intro kuulosti vaikuttavammalta kuin koskaan. Tuttu 12-kielinen Rickenbacker soi kauniisti. Upeat laulustemmatkin olivat entisellään tai ehkä jopa entistä parempia. Leveä brittiaksentti vei heti jalat alta.
Riden biisit saattavat kuulostaa lajityyppiin perehtymättömälle monotonisilta, mutta tosiasiassa niissä tapahtuu paljon asioita. Persoonallinen lead-kitarointi ja selkeät lauluharmoniat erottavat yhtyeen shoegaze-genren muista bändeistä.
Nowhere-debyytin kolmas biisi Polar Bear nostatti valtaisan tunneryöpyn menneisyyden kammioista. Tuntemuksia syvensi Dreams Burn Down, joka on samalla täydellinen malliesimerkki yhtyeen kyvystä yhdistää sofistikoitunut herkkyys viiltävään noiseen.
Kyynel valui silmäkulmasta, kun Riden toinen laulaja-kitaristi Mark Gardener mukaili soittimellaan sydänsuruisia aatoksia. Paralysedin soidessa itkin jo lähes taukoamatta. Onneksi tunnemyrskyjä kevensi hieman itsensä eturiviin tunkenut ja näyttävästi riehunut moppitukka, jonka sinnikkyyden Bell palkitsi kädenpuristuksella.
Bändin jäsenten monipuolinen musadiggailu kuuluu selvästi Riden musiikissa. Heleään kitaransoittoon on vaikuttanut suuresti edesmenneen The Smiths -yhtyeen toinen perustaja ja kitaravelho Johnny Marr. Steve Queraltin bassotaajuudet muistuttavat ainakin My Bloody Valentinesta. Muita selkeitä ”uudemman aallon” esikuvia bändille ovat olleet esimerkiksi Sonic Youth ja Stone Roses.
Yhtenä tärkeänä elementtinä Riden kappaleissa toimii meri. Pinnan alta pystyi aistimaan elämää, kun wah-wah-pedaalin ääni putputteli Going Blank Again -levyn mahtavan aloitusbiisin Leave Them All Behindin läpi. Luonnonvoimat taukosivat koko keikan aikana oikeastaan vain pieneksi hetkeksi. Sääilmiöiden kehityskulkuun vaikutti myös ällistyttävän monipuolinen rumpali Laurence ”Loz” Colbert.
Pian Twisterella vei onnellisen näköistä yleisöä tanssimaan. Menevämpien kappaleiden virrassa ajantaju katosi, kunnes havahduin Withnail And I -elokuvasta tuttuun ääneen: ”Even a stopped clock gives the right time”.
Kun kaikki klassikkoalbumien biisit oli soiteltu, päättyi kaunis ysärihuuruinen retki kuin seinään. Voi ihme tätä nostalgian määrää. Jännityskin oli turhaa, sillä tyypeissä riittää edelleen intomieltä. Vuosikymmenet ovat toki eittämättä vanhentaneet, mutta iän tuoman kokemuksen myötä Ride on jalostunut vain uljaammaksi.
Teksti: Virpi Päivinen