Livearvio: Ritchie Blackmore sovitti Hyvinkäällä edellisvierailunsa syntejä, mutta soitto oli edelleen valitettavan haparoivaa

Rainbow
Hyvinkään pienlentokenttä, Hyvinkää
6.6.2019

Teksti: Anssi Eriksson, kuva: Sami Lommi

Harva yhtye on näytellyt raskaamman rockmusiikin historiassa yhtä merkittävää roolia kuin englantilainen Deep Purple. Leijonanosa orkesterin mainetekojen glooriasta lankeaa tietenkin suurimmat klassikot säveltäneelle kitaristi Ritchie Blackmorelle, joka on loihtinut soittimestaan melkoisen valikoiman musiikkityylin ikonisimpia riffejä ja sooloja. Miehen aikaansaannokset ovat kestäneet myös aikaa jopa siinä määrin, että nuoremmat sukupolvet ottavat ensiaskeleitaan kuusikielisen kesyttäjinä niiden tahtiin yhä tänäkin päivänä.

Monelle miehen edesottamukset niin Purplessa kuin myöhemmissä kuvioissa edustavatkin edelleen parasta, mitä rockilla on koskaan ollut tarjottavanaan. Tähän liittyy myös osaltaan herraa ympäröivä aura hard rockin myyttisenä mustana ritarina, eräänlaisena omia polkujaan kulkevana rock ‘n’ roll -velhona. Kulta-aikoinaan oikukkaana ja jääräpäisenä miehenä tunnettu Blackmore koristeli korkeakorkoisten saappaidensa pohjakuviolla milloin keikkojen tuoksinassa käyttämiensä stratocastereiden lakkapintoja, milloin yhtyetovereidensa takalistoja heti parrasvalojen katveeseen päästyään. Hankala persoona, sanoivat monet, mutta kitaran varressa aivan pidättelemätön luonnovoima.

Kun erimielisyydet Deep Purplen musiikillisen kompassin kalibroimisesta kasvoivat ylitsepääsemättömiksi 1970-luvun loppupuolella, Blackmore perusti Rainbow’n, jossa pääsi vaihtelemaan muusikoita ja valitsemaan äänitettäviä covereita vapaasti oman mielensä mukaan.

Kosketinsoittaja Jens Johanssonin, laulaja Ronnie Romeron, basisti Bob Nouveaun ja rumpali David Keithin tätä nykyä muodostama kokoonpano on suoraa jatkumoa Elf-jäsenten tietämättään aloittamalle taustamuusikoiden vaihtorallille, mitä nyt välissä ehdittiin vetämään parikymmentä vuotta henkeä kitaravirtuoosin keskittyessä renessanssihenkiseen Blackmore’s Night -yhtyeeseen. Torstaina nähty konsertti oli jo toinen tämän Rainbow-poppoon Suomen-keikka hieman reilun vuoden sisään.

Siinä missä edellinen vierailu jätti monelle happaman maun Blackmoren oikuttelevan käytöksen ja keikan tylyn päätöksen (encore jäi, ilmeisesti osin myös muusikoiden itsensä yllätykseksi, kokonaan soittamatta), tällä kertaa mies näytti nousseen aamulla sängystään oikealla jalalla — sen verran usein miehen suupielillä karehti vieno hymynkare keikan tuoksinassa.

Edelliskerrasta kuultua kritiikkiä ei sitäkään oltu jätetty huomiotta, sillä Romero lupaili encorea esitettäväksi jo aivan konsertin alkumetreiltä lähtien. Varmemmaksi vakuudeksi Blackmore kantoi vielä settilistankin lavalle vain osoittakseen, että siellähän se Smoke on the Water nyt todellakin komeilee.

Mitä itse esiintymiseen tuli, Blackmore seisoskeli lähinnä rumpukorokkeen läheisyydessä, jättäen yleisön viihdyttämisen komeasti laulaneen Romeron ja aina vekkulin Nouveaun huoleksi. Showmiehen elkeiden vaihtaminen vanhoilla päivillä soittopuuhiin keskittymiseen ei ole lainkaan huono ajatus, mikäli tämä todella myös parantaa soittajan musikaalista osumatarkkuutta, mutta valitettavasti tässä suhteessa petrattavaa jäi vielä roimasti. Vaikka Blackmoren soitto sutjakoitui selvästi keikan alkupuolta vaivanneen tahmeuden jäljiltä, monet miehen lurittelemista sooloista olivat typistettyjä ja yksinkertaistettuja versioita alkuperäisistä, ja jotkin osiot mies jätti suosiolla kokonaan soittamatta. Nopeimmissa riffeissä oli myös kangertelua mitä tulee soiton puhtauteen ja rytmissä pysymiseen.

Mielenkiintoisesti Blackmore tuntui vapautuvan vaihdettuaan hetkeksi soittimia päittäin Nouveaun kanssa. Basso kaulassaan mies marssi lavan etualalle ja liikehti musiikin tahtiin villimmin kenties koko illan aikana.

Jos maestro itse välillä kompastelikin, osaavista muusikoista koostuva rytmiryhmä piti paletin kasassa varsin kiitettävästi. Jens Johansson käskytti kiippareitaan esimerkillisesti ja rumpali Keithin työskentelyä oli ilo seurata. Tästäkin huolimatta päällimmäisenä tunteena konsertin yllä leijui vaikutelma rutiininomaisesta läpiluennasta, vaaran tunteen koostuessa lopulta lähinnä siitä, löytävätkö varovaisesti stratoaan hivelleen maestron sormet oikeat asemat soittimensa ruusupuiselta otelaudalta tarpeellisella tarkkuudella ja vikkelyydellä.

Kontrasti illan avanneeseen tiukan energiseen Peer Güntiin ja erityisesti Von Hertzenin veljesten, Sami Kuoppamäen ja Jukka Jyllin Kingston Wall -tribuuttiin oli, jos ei nyt massiivinen, niin ainakin selkeä. Siinä missä jälkimmäinen luovi täysin suvereenisti Petri Wallin luomien koukeroisten sävelkulkujen kaltevalla maaperällä sekoitellen joukkoon sujuvasti Donna Summeria, Motörheadia sekä Jimi Hendrixiä, ja yleisön koko tuon psykedeelisen matkan ajan tiukasti pihdeissään pitäen, pääesiintyjän kohdalla ei voida vastaavasta hurmoshengestä puhua. Toki suurimmat hitit otettiin vastaan keski-ikäiselle yleisölle sopivan hillittyjen hurraahuutojen saattelemina, mutta kun lavalla patsasteli yksi kaikkien aikojen kitarsankareista mitä mainion orkesteri tukenaan, sitä kuitenkin jäi kaipaamaan jotakin enemmän.

Velho oli paikalla, mutta magia puuttui.