Teksti ja kuva: Sami Nissinen
Kun näin Swansin edellisen kerran Tampereen Klubilla toukokuussa 2011, silmäni avautuivat ja korvani sulkeutuivat. Swans oli juuri julkaissut My Father Will Guide Me up a Rope to the Sky -levynsä ja esitti lähinnä sen materiaalia. Mieleeni porautui pysyvästi näky siitä, kun yhtyeeseen tuolloin vielä kuulunut Thor Harris soitti halkaisijaltaan noin kaksimetristä gongia vain jonkinlaisiin muinaisiin aseliiveihin pukeutuneena, liki alaston kroppa öljyttynä. Korvani tinnittivät keikan jälkeen monta päivää. Se oli ehkäpä äärimmäisin keikka, jonka olin koskaan nähnyt, ja se toimi mittarina monille muka-rankoille levytyksille ja esityksille, joista Soundiin sen jälkeen kirjoitin.
Siksipä odotin Swansin tämänsyksyistä keikkaa suurella innolla. Kun edellisellä kerralla omaan vastaanottooni vaikutti osaltaan tietämättömyyteni yhtyeen historiasta ja materiaalista, olen keikkojen välisenä 12 vuoden aikana kerennyt kuunnella bändin tuotantoa huomattavan paljon ja Swansista on tullut suosikkejani. Mutta Swans on mielentilamusiikkia, eikä se sovi jatkuvasti kuunneltuna arjen ääniraidaksi. Muuten elämästä tulisi liian monotonista ja synkkää.
Viimeistään Tavastialla tuli selväksi, etteivät yhtyeen sinänsä hyvät levytykset pysty koskaan tarjoamaan yhtä vaikuttavaa elämystä kuin sen keikat. Tämä pätee useimpiin artisteihin, mutta erityisen hyvin Swansiin.
Keikka alkoi introlla, Swansin tapauksessa tietysti mahdollisimman pitkällä sellaisella, jonka jälkeen yhtyeen laiva lipui uusimman levyn otsikkoraidan The Beggarin kimppuun. Keikan keskiössä olleen, kesäkuun Soundiin arvostelemani The Beggar -albumin tematiikka huokuu lopullisuutta. Laulujen nimet, kuten Michael Is Done, Paradise Is Mine ja No More Of This antavat aiheen odottaa jonkin päättymistä. Yhtyeen kiertueiden tai koko uran? Vai tietääkö Michael enemmän kuin faninsa? Sairastaako hän jonkinlaista kuolemaan johtavaa sairautta, kuten yhtyeen fanisfäärissä on jo pidempään pohdittu? Vai oliko aiheen käsittelyn syynä pandemia-ajan olosuhteet, joissa Michael Gira kirjoitti The Beggarin kappaleet?
Kuolema on ollut läsnä Swansin lauluissa tietysti aina, mutta The Beggarilla Gira käsittelee kuoleman ja lopullisuuden teemoja henkilökohtaisemmalla tasolla kuin koskaan. Oli tilanne todellisuudessa miten vain, tätä pohdintaa vasten peilasin mielessäni setin kappalevalintoja sekä Giran ja yhtyeen heittäytymistä laulujen armoille.
Yhtye oli Tavastialla hirmuisessa iskussa. Soittajista erityisesti basisti Cristopher Pravdican brutaalin voimakas soitto sekä suvantokohdissa efekteillä luotu kaikuisa ambient-avaruus ja toisaalta hälyääniä hyödyntävä äänisurrealismi oli todella kiinnostavaa seurattavaa. On suorastaan käsittämätöntä, miten rikasta hänen soittonsa on siihen nähden, että useat Swansin kappaleet perustuvat yhteen sointuun tai pohjaääneen, jonka puitteissa toki esitetään erilaisia teemoja ja riffejä.
Swansin toinen ässä on Kristof Hahn, jonka käsissä lap steel ei tuota pittoreskia country-ujellusta, vaan soitin on piinaavan säröinen tuomiopäivän pasuuna. Nykykokoonpanossa toista lap steeliä sekä toista bassokitaraa ja kosketinsoittimia soittaa yhtyeen uusin jäsen, vuonna 2020 mukaan liittynyt Dana Schechter, joka on aiemmin soittanut Giran Angels of Light -yhtyeessä sekä liidannut nykiläistä Bee and Flower -kokoonpanoa. Myös rumpali Phil Puleo sekä multi-instrumentalisti Larry Mullins, joka ulkoisesti muistuttaa David Lynchin elokuvien friikkihahmoja, hoitavat hommansa huolella mutta taustalle jättäytyen.
On hedelmällistä seurata keikkaa eturivistä, josta pystyy näkemään Giran teatraalisen esiintymisen lisäksi yhtyeen työskentelytavan, jossa Gira toimii kirjaimellisesti kapellimestarina. Koska yhtyeen keikat sisältävät oletettavasti paljon improvisaatiota, kappaleissa siirrytään osasta toiseen Giran merkinantojen perusteella. Akustista baritonikitaraa soittanut Gira laittoi useaan kertaan luuttunsa telineeseen ja ryhtyi vuoroin yhtyeensä ja yleisön lietsojaksi. Hän ohjaa eleillään paitsi kappalerakenteita myös yhtyeen soiton dynamiikkaa ja erilaisia sointivärejä, tai siltä se ainakin näyttää.
Keikan hurjinta antia on silti Giran totaalisesti eläytyvä laulaminen, jonka perusteella häntä voisi luulla oikeasti sekopäiseksi ja hulluksi, mikäli miestä ei olisi koskaan nähnyt lavan ulkopuolella. Kun Gira ensimmäistä kertaa alkoi “laulaa” keikan jo edettyä puoli tuntia, tuli suusta ulos mölinää ja ulvontaa, joka kuulosti toisinaan siltä kuin Giraa olisi ammuttu rintakehään ja hän vaikeroisi ulos viimeisen laulunsa. Livetilanteen teatraalisuus tekee Swansin musiikista entistä todellisemman tuntuista, eikä siinä ole mitään paradoksaalisuutta. Laulut ovat osa elettyä elämää, joko omaa tai muiden.
Toistoa, toistoa, toistoa. Sitähän se Swansin musiikki pitkälti on, mutta silloin kiinnostavuus piilee siinä, mitä tapahtuu toistojen ohessa tai sen sisällä: miten rumpukomppi muuntuu, miten Hahn ulvottaa stilikkaansa eli lähinnä luo säröistä äänenpainetta ja miten Pravdican basso muuntuu välillä syntetisaattoriksi. Musiikin luuppaava muoto saa pään pyörälle, ja ajantaju katoaa.
Kuulen Jörn Donnerin äänellä sanottavan: “Toisto kannattaa aina”. Sen tosin tiesivät jo muinaiset Jorubat ja muut alkuperäiskansat, ennen kuin “sivistyneemmät” sivilisaatiot saapuivat kitkemään heidän jumalattomat tapansa. Toiston ja tanssin kautta myös Swansin musiikki saa transsendentaalisen ulottuvuuden ja muuttuu keskusteluksi esi-isien kanssa. Se vaatii vain avointa mieltä ja mukaan heittäytymistä – vaikka länsimainen tiede väittäisi muuta ja hipsterit tyytyisivät nojailemaan salin seiniin.
Yhtye on selkeästi treenannut paljon, sillä toiston lomaan sijoitetut tauot, iskut, aloitukset ja lopetukset tulivat terävästi kuin veitsellä leikaten. Swansin pitkää keikkaa katsoessa ja kuunnellessa ajatukset ehtivät välillä myös vaeltelemaan.
Peilasin itseäni kappaleisiin, mietin omaa syntisyyttäni ja syyttömyyttäni. Mieleen nousivat maailman tapahtumat ja kauheudet, silvotut ruumiit ja sodat, joista ihmiskunta ei ikinä pääse eroon, militarismi, joka tässä ajassa nostaa meilläkin irvokkaasti päätään. Miksi ihminen on niin väkivaltainen? Miksi meidän täytyy kärsiä niin paljon? Lunastaako kärsimys lopulta nautinnon?
Keikan loppupuolella Giran lavamonitoreissa ilmeni ongelmia, mikä alkoi selvästi häiritä laulajan keskittymistä. Asia saatiin ratkaistua sammuttamalla monitorit, mutta kiusallinen, arkipäiväinen seikka toi särön illuusioon keikasta suljettuna tilana omassa aika-avaruus-universumissaan. No More Of This enteili jo setin päätöstä, mutta sen perään yhtye esitti vielä The Cathedrals of Heavenin Leaving Meaning -levyltä (2019).
Setin viimeinen kappale Birthing on ilmeisesti Giran kiertuetta varten säveltämä teos, joka lainaa levyllä yli 43 minuuttia kestävästä The Beggar Lover -biisistä sekä keikan introsta antaen esitykselle syklisen muodon – kuin vertauskuvana syntymän ja kuoleman ikuiselle dynamiikalle.