Teksti: Jussi Niemi
Bluesrock on paraikaa nosteessa maailmalla pitkähkön tauon jälkeen eikä minulla ole mitään sitä vastaan, mutta silti GA-20:n kohdalla sai todeta, miten raikkaalta tuntuu vanhan koulukunnan mustasta (lähinnä Chicago-)bluesista ponnistava bändi. Bostonilaistrio päätti Euroopan-kiertueensa Tampereen loppuunmyydylle Telakalle ja oli vallan erinomaisessa iskussa.
Kone rullasi pitkän rundin jäljiltä kuin unelma, eikä se ole vain minun mielipiteeni. Totta puhuen en usko likikään kaikkien paikalla olleiden tunteneen bändiä etukäteen, mutta keikan jälkeen tunnelma oli kuin lämpimissä perhejuhlissa. Jätkien auton kaartaessa lopullisesti matkaan suurin piirtein koko terassi nousi vilkuttamaan heille, ja yhtye vastasi kohteliaisuuteen samalla mitalla. Se oli melkein liikuttavaa ja takaa Tampereelle varmaan uusinnan jossain vaiheessa. Levyjäkin myytiin keikan jälkeen huomattavia määriä.
GA-20:n musiikki ei ollut periaatteessa muuttunut miksikään viimevuotisesta Klubin-keikasta — mitä nyt uusia biisejä oli tietty kertynyt mukaan — mutta kyllä jatkuva rundaaminen ja ehkä studiotyöskentelykin olivat vieneet kolmikkoa tuntuvasti eteenpäin.
Meno oli kursailemattoman rentoa ja erittäin svengaavaa.
Bändi on hyvä esimerkki siitä, miten niin sanottu välimallin komppi toimii bluesissa. Pähkinänkuoressa kyse on siitä, että enemmän tai vähemmän suora rytmi soitetaan niin rennosti takapotkun perälautaan synkopoiden, että lopputulos tuntuu ja kuulostaa funkylta, vaikka rytmi ei sitä kylmässä päivänvalossa ole. Toki muutamassa biisissä oli oikeastikin funkympi tempo.
Ylipäätään rytminen ajattelu oli suht kapeissa puitteissa rikasta: vaikkei tahtilaji välttämättä kauheasti muuttunut, se soitettiin lukuisilla erilaisilla kompeilla, mikä tekee kuuntelukokemuksesta eläväisen ja rikkaan. Energisyyden tuntua lisäsi sekin, että GA-20 on kuin bluesin Ramones: biisit seurasivat toisiaan lähes katkeamattomana nauhana.
Charlie Musselwhitenkin bändissä soittava Matt Stubbs ja tismalleen Fabulous Furry Freak Brotherilta näyttävä laulaja Pat Faherty vaihtelivat tiuhaan kitaristin roolejaan: kumpikin komppaili, kumpikin sooloili, ja toisinaan Stubbs taikoi kepistään basson sointeja. ”Oikeaa basistia” ei jäänyt kaipaamaan.
Soolot olivat todella innoittuneita ja häpeilemättä nuoren indierokkarin äänellään laulanut Faherty, joka lopussa veti Elmore Jamesin It Hurts Me Toon vain rumpali Tim Carmanin kanssa sliden kera, paljastui myös enemmän kuin luonnikkaaksi putkimieheksi. Luonnollisesti kuultiin muutama näyte bändin suurimpiin inspiraatioihin lukeutuvalta Hound Dog Taylorilta, jos kohta Fahertyn slide soi paljon kirkkaammin kuin Hound Dogin ruosteinen piikkilanka.
Varsinainen yllätys oli setin puolivälissä Fahertyn R.L. Burnsidelta lainattu soolonumero, jonka puoliafrikkalaisesti hypnoottinen ote toi kokonaisuuteen ihan uuden ulottuvuuden. Kumpuilevan Pohjois-Mississippin meininki on syvää ja tummasävyisempää kuin useimmat muut bluesin alalajit. Sahara ikään kuin siintää horisontissa.
Muheva ehtoo! Väittäisin, että kaikki voittivat.