Livearvio: Viikonloppu Tampere-talolla Ismo Alangon seurassa – Maestro antoi 100 prosenttia niin yksin kuin rockyhtyeen kanssa

Kuva: Tampere-talo

Ismo Alanko -festivaali
Tampere-talo, Tampere
5.-6.5.2018

Tampere-talolla juhlittiin toukokuun alussa Ismo Alangon uraa kolmipäiväisen festivaalin merkeissä. Ohjelmaan kuului näyttelyä ja tietokilpailuja sekä totta kai runsaasti elävää musiikkia. Maestro esiintyikin kolmena peräkkäisenä iltana kolmen erilaisen setin merkeissä: ensin sinfoniaorkesterin solistina, seuraavana iltana soolona ja viimeisenä vielä yhtyeen kera.

Soundin toimittajista konsertteja todistamassa kävivät Antti Luukkanen ja Antti Marttinen, joista ensin mainittu katsasti Ismon soolokeikan ja jälkimmäinen puolestaan rockbändivedon.

Ismo Alanko Yksin – Tampere-talo, 5.5.2018

Jollekin toiselle artistille kolmen päivän peräkkäin esiintyminen eri seteillä kuulostaa rajulta koettelemukselta. Ismo Alanko puolestaan on pitkän uransa aikana suhtautunut kokeiluihin ja radikaaleihin uudistuksiin niin avosylin, että kuulijan näkökulmasta Tampere-talon kolmipäiväinen Ismo Alanko -festivaali ei edes vaikuttanut niin haastavalta konseptilta. Mehän olemme tottuneet kaikenlaisiin versioihin Ismon lauluista.

Festivaalin toisen illan teema oli sekin tuttu. Olihan Alanko julkaissut viime vuonna Yksin Vanhalla -livealbumin, jonka biisilistasta kuultiin tänäkin iltana noin puolet. Tosin vaikutti siltä, että artisti itse valikoi osan kappaleista ex tempore.

Ismo Alanko on totuttu näkemään karismaattisena esiintyjänä, mitä toki vaaditaankin, jos meinaa että katsojan keskittyminen ei herpaannu. Näitä lauluja kuunnellessa kylläkin tuli monesti ajatelleeksi, että kyse on pikemminkin laulujen omasta voimasta. Ne ovat niin hyviä ja tekstit niin vangitsevia, että itse esittäjän ei tarvitse pinnistellä vakuuttaakseen kuulijansa. Ei sillä, etteikö Alangon läsnäolo olisi ollut sataprosenttinen.

”Näitä lauluja kuunnellessa kylläkin tuli monesti ajatelleeksi, että kyse on pikemminkin laulujen omasta voimasta. Ne ovat niin hyviä ja tekstit niin vangitsevia, että itse esittäjän ei tarvitse pinnistellä vakuuttaakseen kuulijansa.”

Kiehtovaa on myös se, ettei äärimmäisyyteen asti pelkistetty soundi ollut joka tapauksessa mikään sovituskikka. Esimerkiksi Ihminen tai Tällä tiellä muistuttivat, kuinka yksinkertaisia alkuperäisetkin versiot ovat. Taiteilija itse aluksi muistuttikin, että kappaleet ovat syntyessään yleensä tällaisia versioita.

Mikä kyseisenä iltana kehenkin upposi riippuu varmasti jokaisesta yksittäisestä kuulijasta. Mitään suurimmista hiteistä muodostunutta potpurria ei kuultu, mitä ei varmaan kukaan odottanutkaan. Henkilökohtaisesti puhuttelevimmat hetket olivat Hassisen Koneen hienosti tähän hetkeen päivittyneet angstiset Tällä tiellä, Pelkurit ja Harsoinen teräs, jossa oli jo volyymin synnyttämää intensiteettiä, vaikka se pelkästään kitaran kanssa esitettiinkin. Jouni Mömmölle omistettu Väärään maailmaan tuli Totuus palaa -kirjan jälkimainingeissa lähelle. Yö erottaa pojasta miehen löysi paikkansa ihon alta sekin.

Vain kesäteatterimainen Naapurin saunareissu ja omiin korviin ikävystyttävältä renkutukselta yhä edelleen kuulostava Nuorena syntynyt eivät innostaneet, mutta se saattaa kertoa enemmän omasta tosikkoudestani kuin itse laulujen laadusta. Muuten ei napinan aihetta nopeasti ohi vilahtaneen illan aikana tullut mieleen niin minkäänlaista.

Encorena kuultiin, ei enempää eikä vähempää kuin Ismon omat neljä vuodenaikaa.

Teksti: Antti Luukkanen

Ismo Alanko: Parhaat palat – Tampere-talo, 6.5.2018

Vaikka Alanko on tehnyt vuosien varrella uskaliaita kertaluonteisia kokeiluja ja esiintynyt viime aikoina paljon yksinäänkin, ei hän ilmaisumuotoa rock-yhtyeen puitteissakaan ole hylännyt. Mies tuli aikanaan tunnetuksi suoraviivaisella luukutuksella Hassisen Koneessa, jonka muoto ehti muutamassa vuodessa jo muuttua nelimiehistä klassista rock-kokoonpanoa laajemmaksi, myös ilmaisultaan.

Nykyisen yhtyeensä kanssa Alanko ei ole soittanut pariin vuoteen: kuuden soittajan ryhmä on värikäs, muuntautumiskykyinen ja suoraviivainenkin silloin kun tarvitaan. Jussi Jaakonaho on maukas kitaristi ja basisti Mikko Mäkelä ja rumpali Niko Votkin muodostavat eläväisen rytmiryhmän. Muut miehet vaihtavat sujuvasti soittimiaan tilanteen mukaan, vaikka pääsääntöisesti puhaltajia ovatkin.

”Mies on pysynyt kartalla kiintotähtenä kohta 40 vuotta ja tämän esityksen myötä ymmärtää hyvin miksi.”

Menu tarjottiin ovelasti uudesta vanhempaan, mikä korosti Alangon yhä jatkuvaa vetreyttä. Ensimmäisenä kuultiin jopa varsin hyvän kuuloinen uusi biisi –  ja lopussa tulivat ne yleisön eniten odottamat esitykset. Ensimmäinen illan monista kliimaksesista koettiin biisissä Seitsemän päivää, jossa valot ja taustakangas yhtyivät värikylläiseen soittoon ja upeaan dramaattiseen laulutulkintaan. Samoja eväitä hyödynnettiin kevyemmin laulussa Vittu kun vituttaa, jossa screenin kukkaniityt tarjosivat oivan kontrastin sanoille ja puhaltajat Juho Viljanen ja Joakim Berghäll pääsivät hyvin esille. Pop-musiikkia oli pienoinen yllätys, jossa kitarat surisivat toimivasti.

Sielun Veljet -osiossa hyödynnettiin onnistuneesti venyvän yhtyeen karnevaalisävyjä hypnoottiseen biittiin biisissä Totuus vai tequila, Säkenöivä voima toimi enimmäkseen rytmiikkansa avulla, tosin pienin koristuksin. Hiljaa virtaa veri edusti Hassisen Koneen loppuvaihetta parhaimmillaan ja Rappiolla jytisi onnistuneen kitaravoittoisesti. Muutaman kronologiasta poikkeavan ylimääräisen jälkeen Alanko päätti liki kolmetuntiseksi venyneen illan ensimmäiseen levyttämäänsä kappaleeseen Muoviruusuja omenapuissa.

Tilanteen suodessa Alanko liikkui koko ajan sujuvasti ja esiintyi muutenkin luontevasti. Mies on pysynyt kartalla kiintotähtenä kohta 40 vuotta ja tämän esityksen myötä ymmärtää hyvin miksi.

Teksti: Antti Marttinen