Sunn O))) + Caspar Brötzmann Bass Totem + Ilpo Väisänen
Kulttuuritalo, Helsinki
15.10.2019
Teksti ja kuvat: Anssi Eriksson
Vuodesta 1998 saturaation universaalia kulminaatiopistettä ääniaaltojen äärimmäisimmiltä äärirajoilta metsästänyt Sunn O))) vieraili Suomessa edellisen kerran vuonna 2016. Tuolloin Tavastian seinärappauksia rapisuttanut drone metal -yksikkö on ehtinyt tässä välissä julkaista yhden albumin, uransa hienoimpiin kokonaisuuksiin lukeutuvan Life Metalin. Pyroclasts-jatko-osaa voidaan odotella ilmestyväksi kauppojen hyllyille vielä kuluvan kuun aikana.
Vaikka seattlelaiskaksikko Stephen O’Malleyn ja Greg Andersonin luotsaaman yhtyeen ei voi reilun kahdenkymmenen vuoden iästä huolimatta oikein sanoa vielä nauttivan nostalgia-aktin asemasta, se tuntuu juuri tällä hetkellä paistattelevan erityisen heterogeenisen ja sankkalukuisen kuulijajoukon suosiossa. Keikkapaikaksi onkin tällä kertaa valikoitunut sopivasti Tavastiaa suuremman kuulijamäärän sisuksiinsa vetävä Kulttuuritalo.
Jälkeenpäin on hieman jäänyt kaivelemaan, että en paikalle saavuttuani tajunnut merchandise-pöytää nopeasti skannaillessani tarkistaa, sattuisiko yhtyeen ja akronilaisen Earthquaker Devices -efektivalmistajan kanssa työstämä Life Pedal -säröpurkki kuulumaan sen tarjontaan. Naapurisovun kannalta kyseisen aparaatin puute kotilaitteistostani taitaa kuitenkin olla lopulta vain hyvä juttu.
Fanituotteiden parista Aalto-salin ovelle kiiruhtaessani sisältä kantautuva akustinen kierto voimistuu tärykalvoja särkeväksi vinkunaksi. Ovensuussa nököttävä kuulosuojaimilla täytetty kulho ja seinille liimatut äänenvoimakkuudesta varoittelevat kyltit antavat jo viitteitä siitä, mitä tuleman pitää. Vedän syvään henkeä, tungen tupot korviini ja lähden nousemaan portaita kohti punaisena hohkaavaa esiintymislavaa.
Perillä alati voimistuvan kirskunnan lähteeksi paljastuu bassonsa kaulaa vimmaisesti takova avantgarde-kitaristi Caspar Brötzmann. Soitintaan hieman vajaan tunnin ajan rankaissut mies esittelee esityksensä päätteeksi hieman myös kumeasti kajahtelevaa lauluääntään, mutta muutoin setissä on kyse puhtaasti soonisesta tutkimusmatkasta bassotaajuksien syvimpiin syövereihin.
Kun salin valot syttyvät jälleen täyteen loistoonsa, kuulen takaani kritiikkiä siitä, että performanssilla oli pituutta noin puolet liikaa. Periaatteessa totta, mutta miehen toiston voimaan luottavassa jumituksessa on kuitenkin oma tenhonsa. Oliko kyse sitten omasta hektisestä päivästäni vai mistä, mutta juuri tähän paikkaan se tuntui erityisen rauhoittavalta kokemukselta.
Lyhyen verryttelytauon jälkeen reilun kahdenkymmenen kaiutinkaapin ja vahvistinkombon ympäröimän lavan piirteet alkavat hiljalleen hämärtyä. Savukoneiden pumpatessa tasaisesti valkeaa huntuaan ympäröivän pimeyden keskelle spottivalot syttyvät ja paljastavat lavalle ilmestyneet viisi druidin näköistä hahmoa. Kaapuhemmojen ilmoille loihtimat ensimmäiset soinnut tuovat välittömästi mieleen Stephen Kingin Usvan – mikäli ulottuvuuksien välinen portti joskus oikeasti aukeaisi ja siellä tarpovat jättimäiset olennot pääsisivät valloilleen, lopputulos saattaisi kuulostaa (ja tuntua) juurikin tältä.
Musikaalisuudestaan huolimatta Sunn O))):n konsertti onkin ennen kaikkea fyysinen kokemus. Lavalta kantautuvat ääniaallot käyvät erikseen läpi niin kädet, jalat kuin rinnankin, ja kaikkein harmoniarikkaimmissa kohdissa koko vartalo värisee päälle hönkivän paineen alaisena. Jonnekin ä:n ja ö:n välille viritellyt kitarat mouruavat vastustamattomalla voimalla ja Moogin pörinä täyttää loputkin alataajuudet viimeistä hertsiä myöten.
Kappaleita on turha yrittää erotella toisistaan. Niiden alut ja loput sulautuvat yhteen, muodostaen loputtoman vyöryn, jonka näennäisessä päättymättömyydessä nuotit vaihtelevat paikkojaan yllättävänkin ilmavasti. Onko kyseessä sitten treenikämpällä tarkkaan pienistä osista koottu äänikollaasi, jota toteutetaan prikulleen sovitulla tavalla vai alusta loppuun improvisoitua fiilistelyä? En tiedä, enkä oikeastaan edes välitä.
Viimeistään setin puoliväliin saavuttaessa olo alkaa kieltämättä olla niin transsimainen, kuin keski-ikää lähestyvällä, tummapaahtoisesta kahvista suurimmat kiksinsä saavalla perheenisällä nyt ylipäätään voi olla. Mielessä ei pyöri seuraavan päivän kauppalista, kipeästi puhdistusta kaipaavat kaakelisaumat tai vaatehuoneen palanut lamppu. On kuin aivokuoren eri osien välillä risteilevät impulssit suistuisivat raiteiltaan juuri ennen omille päätepysäkeilleen saapumista. Olo on kuitenkin raukea ja turvallinen: mikäli hengittäminen sattuisi keskellä kaikkea tätä mekkalaa unohtumaan, keuhkoja kasaan puristava ja sitten taas otettaan hetkeksi hellittävä äänenpaine hoitaisi kyllä senkin puolestani.
Monumentaalisen äänivallin edessä ei lopulta auta kuin antautua ja antaa katseen harhailla ilmaan nousevissa savupatsaissa. Ne muodostavatkin hitaasti vaihtuvissa väreissään toinen toistaan kauniimpia muotoja ja kuvioita.
Kokonaisvaltaisen audiovisuaalisen ylistimulaation keskellä ehdin jo hetken kuvitella todistavani jotain olennaista kosmoksen synnystä ja ihmisen paikasta maailmassa. Sitten tajuan tietoisuuteni olevan kuin varkain lipsumassa keskelle Terrence Malickin elokuvaa! Säpsähdän takaisin todellisuuteen: piakkoin jalkaudun Helsingin sateisille kaduille eikä ruudun ulkopuolelta kuuluva kertojaääni tule kuiskuttelemaan minulle sen enempää luonnon ylväästä kauneudesta kuin rakkauden puhdistavasta voimastakaan.
Noh, kujilta kantautuvaa humalaista huutelua saattaa sentään olla tarjolla.
Tummanpuhuvien kitaravallien hellittäessä keikan loppupuolella hetkeksi otettaan, kuulaan kauniisti soiva pasuuna saa ansaitsemansa tilan loistaa. Se erottuu taustalla möyrivästä äänimassasta kuin pimeyden keskeltä myrskyssä eksyneelle veneelle valonpilkahduksellaan toivoa luova majakka – juuri ennen kuin aallot peittävät näkökentän uudelleen ja vetävät piskuisen paatin takaisin avomeren arvaamattomien virtojen armoille. Kamppailu jatkuu, mutta halu selviytyä on taas hetken aiempaa palavampi.
Pauhun laantuessa ja aplodien kimpoillessa savun sumentamissa kattorakenteissa merkittävä osa katsojista ehtii poistua salista autuaan tietämättöminä siitä, että ilta ei ole suinkaan vielä ohi. Yhtye astelee takaisin lavalle encoren merkeissä ja tällä kertaa mukana on myös muiden soittajien tavoin kaapuun pukeutunut Brötzmann. Miehen omintakeinen laulu- ja bassotyöskentely tuntuu istuvan orkesterin ilmaisuun sinänsä mainiosti, mutta olisin ehkä suosinut seesteisemmän finaalin sijaan enemmän alku(- tai loppu)räjähdykseen verrattavaa jysähdystä.
Perustuksia ravistelevaa pamausta ei kuulu, mutta vastapainoksi se pieni sekunnin tai kahden viive ennen viimeisenkin nuotin lopullista hiljentymistä ja illan päättäviä suosionosoituksia tuntuu tavanomaistakin hiljaisemmalta. Kuin kaikki ympäristön äänet olisivat hetkeksi imeytyneet jonkinlaiseen tyhjiöön. Lopulta valot syttyvät ja Jimi Hendrix pärähtää soimaan. Onko siinä muka aina ollut näin vähän bassoa?
Keikkapaikalta poistuessani huomaan hetkeksi pysähtyneen ajan rullaavan jälleen tuttua vauhtiaan eteenpäin. Olo on rento kuin kevyen liikuntasuorituksen jäljiltä, ja vaikka en voikaan väittää kokeneeni lopullista valaistumista monen rituaalimaiseksikin mieltämässä toimituksessa, pari ylimääräistä murhetta taisi kuitenkin karista konserttisalin istuimelle 377. Mitä muuta sitä voi livemusiikilta toivoa?