Teksti: Anssi Eriksson, kuvat: Saara Planting
Enemmän on enemmän, sanoi Ynkkä kun itsestään meemin teki.
Ruotsalainen neoklassiseksi kutsutun tyylin uranuurtaja tunnetaan nykyisin vähintään yhtä hyvin Ferrareistaan, Rolexeistaan ja humoristisen omahyväisistä letkautuksistaan kuin varsinaisesta kitaransoitosta. Virtuoosimaisia kepittäjiä vilisevällä Youtube-aikakaudella on helppo unohtaa, kuinka mullistava Malmsteenin nousukiito aikoinaan olikaan. Kukaan ei soittanut yhtä nopeasti ja puhtaasti, ja vielä vaatimattomalla duunarin työkalulla, Fenderin Stratocasterilla.
Malmsteenilla, kuten kaikilla alojensa pioneereilla, on tietenkin ollut alusta asti omat parjaajansa. Aina kun jonkun sormet viuhuvat otelaudalla erityisen vikkelästi, alkavat puheet fiiliksestä ja tunteesta – tai tarkemmin sanottuna niiden puutteesta. Jos soitto ei koostu pitkään soivista nuoteista, joita lypsetään naama sellaisessa virneessä kuin sylissä olisi netin kuvamuokkauksista tuttu limainen jättietana, tunne ei vain välity.
Malmsteen ei moisesta välitä vaan potkii ilmaa kultakäämien helistessä ja sahaa skaaloja välillä soitin niskan takana, välillä hampailla kieliä näppäillen. Paitojen napitukseen suhtaudutaan yhtä ylimalkaisesti kuin kitaristikollegoihinkin. Harvassa ovat esimerkiksi sävelessä venyttävät kitaristilegendat, jos Malmsteenilta kysytään.
Kitarasankarin omat idolit ovat kaukaa 1600-1800-luvuilta. Miehen puheissa vilahtelevat klassiset säveltäjät Johann Sebastian Bach, Antonio Vivaldi sekä tietenkin Niccolò Paganini, tiluttelun isoisä. Mestarien vaikutteet eivät jää epäselviksi Malmsteenin soitossa, ja kuuluuhan siinä se toinenkin kuuluisa klassisesta ammentava ja tummiin pukeutuva kitaristilegenda. Ritchie Blackmorelle myös nostetaan hattua tavalla, joka on varattu vain harvoille ja valituille: soittamalla Smoke on the Waterin soolo livenä alkuperäisteokselle uskollisesti ilman ylimääräistä lurittelua.
Hard rockin ja barokkitiluttelun lisäksi maestrolta irtoaa myös perinteisempi heavy metal ja jopa blues – toki varsin nuottivoittoiseen tyyliin. Kaikkia edellä mainittuja genrejä kuultiin myös Pasilan uudessa Böle Arenassa.
Mutta tähän väliin lienee paikoillaan mainita pari sanaa lämmittelijästä. Noin vartin myöhässä lauteille nousi entinen Motörhead-kitaristi Phil Campbell ja Bastard Sons -yhtye, jossa soittavat Phil Campbellin pojat Todd, Dane ja Tyla sekä laulaja Joel Peters.
Phil Campbell tyytyi lähinnä tepastelemaan lavalla vanhemman valtiomiehen arvokkuudella, jättäen yleisön huudattamisen Todd Campbellin ja Petersin harteille. Yhtye soitti lyhyen setin, johon ripotellut Motörhead-lainat irrottivat katsomosta kaikkein riehakkaimmat reaktiot ja räjäyttivät yleisön äänekkääseen yhteislauluun. Showelementit saattoivat olla vähissä, mutta kitarat, laulu ja rummut kuuluivat lavan oikean puolen barrikadille mukavan tasapainoisesti.
Phil Campbell and the Bastard Sons. Kuva: Saara Planting
Samaa ei voi valitettavasti sanoa illan pääesiintyjästä.
Ennen varsinaista h-hetkeä saattoi tappaa aikaa ihastelemalla kuuluisaa Marshall-seinää, jota varten kaupungin laitevuokraamot oli luultavasti tyhjennetty kaikista liikenevistä nupeista ja kaapeista. Vahvistimia taisi piuhoista päätellen olla käytössä vain kaksi, mutta käytössä olleiden kaiuttimien määrä jäi arvoitukseksi. Keikan alettua Malmsteenin kitara kuitenkin tuuttasi rakennelmasta suorastaan kutreja lepattavalla äänenpaineella.
Se oli lopulta hyvä juttu, sillä pa:sta ei keikan aikana kuulunut juuri mitään. Koskettimet olivat käytännössä kokonaan poissa pelistä ja laulut kaiutettua sotkua. Keikasta kehkeytyikin kehnon miksauksen myötä puhdas instrumentaalishow, jossa Malmsteenin kitara peitti kaiken muun alleen. Kappaleet sulautuivat toisiinsa ja maestron äänennopeutta lähentelevät juoksutukset turruttivat kaikki aistit.
Loputonta kaahausta rikottiin konventionaalisimmilla sävellyksillä, mutta esimerkiksi aiemmin mainitun Smoke on the Waterin lopussa kiippareiden ja Malmsteenin vuoropuhelu valui täysin hukkaan, kun koskettimista ei kuulunut kiivaan näköisestä veivauksesta huolimatta pihaustakaan. Keikan loputtua toiselta puolelta salia vaeltaneet katsojat raportoivat, että siellä ongelma oli ollut päinvastainen, eikä kitaraa juuri erottanut muusta pauhusta.
Soundiongelmista huolimatta Malmsteen oli selvästi hyvässä soittoiskussa. Sooloilun lisäksi kitaristi malttoi keskittyä myös komppaamiseen biiseillä kuten Rising Force, You Don’t Remember, I’ll Never Forget ja Heaven Tonight.
Esityksen aikana ei päässyt muodostumaan minkäänlaista epäselvyyttä siitä, kuka oli illan tähti. Lavan laitamille sijoitetut kanssamuusikot pysyttelivät tiukasti omilla reviireillään ja saivat jatkuvaa palautetta kitaristilta. Komentoketju kävi eräässä vaiheessa keikkaa harvinaisen selväksi, kun Yngwie vilkaisi soittokumppaneitaan ja nyökkäsi sitten taakseen. Muut keräsivät siltä seisomalta kimpsunsa ja katosivat pimeyteen maestron jäädessä paistattelemaan valokeiloihin.
Malmsteen myös otti tilan haltuunsa, poseeraten ja pyöritellen soitintaan kokeneen showmiehen elkein. Voikin vain arvailla, kuinka merkittävä osa kiertueen kuluista uppoaa plektroihin; sen verran tiuhaan tahtiin kitaristi heitteli ja potki(!) soittolehtiä niin yleisön kuin soittokumppaniensakin päälle.
Joku saattaisi kysyä, onko kaiken tykityksen keskelle varattu oma paikka kitarasoololle täysin välttämätön ohjelmanumero, varsinkin kun monessa biisissä oikaistaan suoraan tilutteluun säkeistöjen kustannuksella? Ehkäpä ei, mutta se on juuri sitä Malmsteenin persoonaan olennaisesti liittyvää ylettömyyttä. Enemmän on enemmän ja sitä rataa. Jos johonkin väliin mahtuu nuotti, samaan vaivaanhan niitä sujauttaa sinne kaksi tai vaikka kolmekin.
Loppujen lopuksi Böleen oli tultu kuulemaan juuri tuota spektaakkelimaista kitaratulitusta, ja sitä myös saatiin – mikäli vain sattui seisomaan juuri oikeassa paikassa lavaan nähden.
Yngwie Malmsteen. Kuva: Saara Planting