Iceland Airwaves
1.–4.11.2017
Reykjavik, Islanti
Teksti ja kuvat: Matti Komulainen
Islanti on toista maata. Konkreettisesti.
Pieni, noin 338 000 asukkaan maa on muokannut kartatkin itselleen sopivaksi. Islannissa useimmiten nähtävissä projektioissa Pohjois-Atlantilla sijaitseva saaritasavalta on keskellä kaikkea – matkaa on yhtä sopivasti Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan.
Populaatioon nähden Islanti on tuottanut huikean määrän maailmanlaajuisesti tunnettuja musiikintekijöitä. Heistä oli koottu monipuolinen otanta sunnuntaina päättyneeseen Iceland Airwaves -tapahtumaan. Reykjavikissa vuodesta 1999 lähtien toteutettu festivaali onkin muodostunut islantilaisen musiikin näyteikkunaksi.
Airwaves on vahvojen taustavoimien yhteistyön tulos. Festivaalin alullepanija Icelandair on johtava Islantiin ja Islannista lentoja tarjoava lentoyhtiö. Iceland Music Export taas on vientiorganisaatio, joka on tehokkaasti levittänyt tietoa islantilaisesta musiikista. Organisaation johtajana toimii Sugarcubes-yhtyeestä ja Smekkleysa-labelista tunnettu muusikko-kulttuurieminenssi Sigtryggur Baldursson.
Lisäksi pitkän linjan musiikintekijät ovat Björkin tavoin osaltaan tukeneet tulokkaiden esillepääsyä henkilökohtaisten kontaktiensa kautta.
Valdimar vetosi Airwavesissa sielukkuudellaan.
Tänä vuonna kosketuspintaa kasvatti festarin ulottaminen ensimmäistä kertaa Pohjois-Islannin Akureyriin, jossa järjestettiin kahtena päivänä rinnakkaiskeikkoja. Promoottori Grímur Atlasonin mukaan Airwaves kokosi Reykjavikiin kaikkiaan 7500 kävijää ja Akureyriinkin tuhatkunta.
Komeaa tarjontaa
Reykjavikissa oli koettavissa parisataa eri aktia, jotka tarjosivat pitkälti kolmattasataa keikkaa 13 varsinaisella estradilla. Palettia täydensi viitisensataa off-venue-tapahtumaa, joita riitti baareista ja partureista levy- ja kirjakauppoihin – ja kaikkialle siltä väliltä.
Monisalisessa Harpa-lasipalatsissa järjestettiin sen sijaan ainoastaan muutama tilaisuus tänä vuonna. Niissä esiintyivät suomalaisen kapellimestarin Anna-Maria Helsingin johtama Islannin filharmoninen orkesteri neljän säveltäjän erikoisohjelmalla, maan tämän hetken isoimpiin vientinimiin lukeutuva Ásgeir sekä Fleet Foxes, vuoden ehkä odotetuin ulkomaalaisvieras.
Airwavesissa moni artisti heittää Högni Egilssonin tavoin useita keikkoja. Muun muassa Hjaltalín– ja GusGus-yhtyeistä tuttu laulaja-lauluntekijä esitteli tuoreen sooloalbuminsa Two Trainsin materiaalia ensimmäiseksi Gamla Bíóssa. Albumin kunnianhimoinen, kuorolla ja osittain jääpeitteisen saaren ulkoisesti viileällä mutta sisältä kiehuvalla sielunhoidolla sävytetty sointi ilmensi irtiottoa tutuista kuvioista.
Lavalla Högniä säestivät konemies ja kitaristi. Setissä miksattiin triphop-murinaa enkeliseen lauluun vahvalla latauksella. Hypnoottinen pulssi ja minimalistinen kitarointi pohjustivat lavalla Högnille ominaista dramaattista elekieltä ja lopputulos oli ahjonkuumaa.
Tutuista yhtyeistä vakuutti niin ikään Valdimar. Indiemaalailu syntyi oktetilla, jossa vaikutti kaksi pasunistia, rumpali, basisti, kosketinsoittaja, kaksi kitaristia ja solisti, joka niin ikään soitti pasuunaa paikka paikoin. Uusi laulusto kuin tutummat vedot voimaantuivat pääsolisti Valdimar Guðmundssonin käheän heittäytyvästä fraseerauksesta ja vaskien mattaisesta melankoliasta.
Ásgeir eli Ásgeir Trausti Einarsson vuorostaan täytti Harpan arvostetuimman Eldborg-konserttisalin. Syystä, sillä esikoislevyllään Dýrð í dauðaþögn vuonna 2012 jopa Björkin ja Sigur Rósin debyyttien kysynnän peitonnut trubaduuri on viime vuodet keskittynyt keikkailemaan maailmalla.
Ásgeir soitti vaihteeksi kotiyleisölle.
Intensiivinen pyöritys pitkin planeettaa näkyi otevarmuutena. Muuten 80 asukkaan Laugarbakkin kylästä Luoteis-Islannista ponnistava mies oli ujo oma itsensä. Laulujen välillä ei isommin pakistu ja katse pysyi lähes läpi keikan kitarassa tai sormioissa, joilla hän ilmaisi itseään bändin kera.
Läsnäolo olikin herpaantumaton – pidättyvyyttä tiukkuva lauluääni toi mieleen Anthony Hegartyn. Kun teokset vielä visualisoitiin minimalistisilla mutta näyttävillä valopaneleilla, ilta säväytti.
HAM rokkasi aikamiesten häpeilemättömällä asenteella.
Islantilaiskonkareista HAM on profiloitunut erityisen tinkimättömäksi rockyhtyeeksi. Jo 1988 aloittanut ja välillä telakoitu retkue ilmensi lavalla puhdasta energiaa.
Äijien yrmynaamaisessa kitaroiden sirkkelöinnissä ja armottomassa moshauksessa oli alkuvoimaista antaumusta, josta olisi ollut mahdoton päätellä osallisten aiempia tai nykyisiä päivätöitä vaikkapa kunnallispolitiikassa tai tv- ja elokuvapuolen sisällöntuotannossa. Reykjavikin taidemuseon täyttänyt yleisö osoittikin tukensa laulamalla mukana ja tanssimalla kuin viimeistä päivää, kun sepät takoivat raskain ottein.
Yleisö antautui HAM:n vietäväksi kyselemättä.
Nuoremmista tulokkaista Hatari tarjosi värikkään shown, jossa rammsteinmainen übergermaanisuus yhdistettiin Mad Max-S/M-kyberpunk-hardcore-estetiikkaan. Ilmapiiri kuumeni kiehumispisteeseen, kun tanssijoin varustettu ryhmä rymisteli yleisön iloksi pokerin rakoilematta.
Islantilaisen keijupopin säväyttävin siivekäs juuri nyt on puolestaan JFDR. Jófríður Ákadóttir, etenkin Samaris-nimisestä yhtyeestä muistettu solisti kutoi taikaverkkonsa folk-maanläheisyydestä, kokeellisesta post-popista sekä usein kuiskaamalla välitetystä, hauraan herkästä ulosannista.
Kaiken nähneissä KEX Hostelin puitteissakin naisen ja hänen yhtyeensä ruohonjuuritason lämpö ja tunne välittyivät laimentamattomana.
Hatari miksasi showssaan S/M-estetiikkaa Mad Maxiin.
Vierailijoita joka makuun
Airwavesin vieraskattauksesta erottuivat loistavat ja keskenään hyvin erilaiset keikat heittäneet Mikko Joensuu, Benjamin Clementine ja Fleet Foxes.
Gamla Bíóssa ensimmäisen kahdesta Airwaves-keikastaan soittanut Mikko Joensuu oli löytänyt paikallisen suomalaiskontaktin kautta bändin täydennykseksi nelijäsenisen jousisektion. Se toi yhtyeen sointiin orgaanista lisäulottuvuutta.
Keikka kaartui folkin ja kantrin juurevista sävyistä jumittavaan voimasoittosurinaan. Lataukseltaan hypnoottisen illan päätteeksi päällikkö Joensuu inspiroitui polkaisemaan särön päälle ja pyörimään kitaroineen niin vimmaisesti ettei ponchokaan pysynyt matkassa. Ilmankos yleisö oli otettu ja kehujia ja kiittäjiä riitti keikan jälkeen jonoksi asti.
Mikko Joensuu sai Islannissakin täydennystä jousikvartetista.
Islannin kansallisteatteriin, Þjóðleikhúsiðiin, oli vuorostaan sijoitettu oma konserttisarjansa. Mercury Music Prize -palkittu Benjamin Clementine oli odotettu brittitähti, sillä nouseva katsomo täyttyi käytäviä myöten.
Show oli teatraalinen matka olemassaolon ulottuvuuksiin. Dramaattiseen konseptiin sisältyi esiintyjäkolmikon askellusta basistin ja rumpalin soittokorokkeiden ympärillä, mallinukkeja sekä valotrussin osalta näyttävän alumiinikehikon lykkimistä pitkin estradia.
Runoudesta ammentava ilmaisu oli kuin 2010-luvun frankzappaa, jossa kupli elementtejä rockista jazzin ja funkin kautta klassiseen. Hommaa kevensi ohjelman keskelle sijoitettu ironinen juttutuokio, jossa Clementine muun muassa ihmetteli korkeaa paikallista hintatasoa. Solistin monipuolisuudesta taas todisti venyminen illan yhdessä huipennuksessa suoritukseen, jossa hän ilmeili kuin rockin pioneeri Little Richard parhaina päivinään.
Mercury Music Prize -palkittu Benjamin Clementine teki omintakeista musiikkiteatteria.
Fleet Foxesin uusimman, järjestyksessä kolmannen albumin Crack-Upin kansikuva meren kalvamasta kalliosta voisi olla Islannista, samoin levyn sisäaukeaman otos sälöytyneestä luolan seinämästä. Muutenkin jään ja kiven peittämä saari tuntui sykäyttävän bändiä, niin vilpittömän innostuneelta se vaikutti konsertoidessaan Airwavesissa.
Tunne oli molemminpuolinen: kun keikan liput tulivat jakoon, jonottajia riitti useamman sadan metrin jonoksi.
Seattlen kasvatti tarjosi laajan läpileikkauksen tuotannostaan. Crack-Upin nyansikkaat teokset käynnistivät ja päättivät konsertin, jossa levy soitettiin muutamaa raitaa lukuunottamatta kokonaisuudessaan.
Fleet Foxes tarjosi yhden tämänvuotisen Airwavesin isoimmista spektaakkeleista, taustallaan muun muassa kuoro sekä Islannin jäätiköistä muistuttavia projisointeja.
Täydennyksenä kuultiin poimintoja sen kahdelta edeltäjältä. Livenä musiikki muotoutui folkahtavista vireistä alt-countryn kautta usein progeksi – lukuisat kitaravaihdot herättivät pohtimaan soonisen perfektionismin vaatimuksia. Hienon lisän ulosantiin toi paikallisista laulajista koottu 20-ääninen naiskuoro, jonka osuudet piirsivät Fleet Foxesin kerrokselliseen saundiin sielukkaita ulottuvuuksia.
Punkhistoriaa, puhetta ja synapoppia
Musiikin ohella Airwavesiin mahtui asiaohjelmaa taideleffakeidas Bíó Paradísin toimiessa Airwavesin konferenssiareenana. Siellä muun muassa avattiin musiikkialan tuoreita toimintamalleja ja islantilaisia teknisiä innovaatioita.
Samassa paikassa oli katsottavissa musiikkielokuvia, kuten Islannin skeneä punkin ja uuden aallon vuosilta dokumentoiva Rokk í Reykjavík (1982). Oli hulppeaa nähdä teini-ikäinen Björk kiljahtelemassa sirkusmeikeissä ja islantilainen new wave -legenda Þeyr poseeramassa kovin militanteissa asusteissa ja pyssyt heiluen.
Án työsti elektronista sykettä triona Bíó Paradísissa.
Bíó Paradísissa soi neljänä päivänä myös uusin musiikki parinkymmenen bändin voimin. Lavalla nousi muun muassa elektrosäätäjä Án alias Elvar Smári Júlíusson. Hän työsti minimalistista konepoljentoa, johon kehitettiin lisäpotkua liverumpalilla ja toisella koneveljellä. Ote oli tiukka ja paikallismaine ilmeisen kasvussa, sillä kolmikko veti tuvan aivan täyteen aikaisesta iltapäivästä huolimatta.
Seuraava Airwaves järjestetään 7.–11.11.2018.