Maria Mattila (aka Mara Balls, ex Jukka ja Jytämimmit jne) lähti Berliiniin Monster Magnetin keikalle ja päätyi niin stonerin upottavaan maailmaan kuin oman psyykensä ytimeenkin. Pukekaa avaruuspuku yllenne ja sukeltakaa mukaan.
MONSTER MAGNET
Huxleys, Berliini
14.3.2016
Teksti ja kuvat: Maria Mattila
”Hey Space Cat!
You’re on the list (Maria Morjes + 1)
Woof!”
Pimenevä ilta ja kapea salapolku kuljettavat minua kohti maanalaista matoa. Kaltaisellani persaukisella pummilla on käynyt tuuri, sillä pääsen rokkikeikalle listalla. Enkä mille tahansa keikalle. Stoner-emäalus Monster Magnet ja itse Avaruuslordi kutsuvat kyytiin ties kuinka monetta kertaa. Olo on valmiiksi pörisevä ja sopivasti jännittynyt. Ajellessani maamadolla pitkin keskieurooppalaista kultuurimekkaa yllättävä regressionpuuska valtaa minut.
Palaan ajassa vuoteen 2002.
”Tuttu biisi pitää minua läjässä vieraassa huoneessa.”
Löydän itseni lusimasta Kuusankosken nuorisopsykiatriselta osaltolta. Erinäisistä syistä johtuen olen päätynyt sinne viettämään laatuaikaa itseni ja psyyken rippeiden parissa. Elän painostavaa ja kuristavaa aikaa. On kuitenkin olemassa eräs mantra, joka rauhoittaa minua. Se on Monster Magnetin kappale Take It, jossa Wyndorf laulaa lähes kuiskaten: “Daddy’s gonna feed you another pill.” Asetelma on absurdi ja inhorealistinen, koska syön vastentahtoisesti päälääkettä. Kuuntelen kappaletta repeatillä. Tuttu biisi pitää minua läjässä vieraassa huoneessa.
Pari vuotta myöhemmin kohtaan Avaruuslordin livenä. Minut on päästetty suljetulta. Olen vaihtanut kaupunkia ja hommat on muutenkin nipussa. Tavastian lavalla keekoilee ilmeisen riivattu ja poikkeuksellisen “nopea”, alipainoinen rockjumala liian kireissä nahkahousuissa. Nyöritetty, pullottava nahkaetumus porautuu tajuntaani. Olen haltioitunut. On kuin hulluus olisi juuri saanut lihallisen muodon, joka on samalla hallittua ja täysin pitelemätöntä, sallittua mutta täysin paheksuttavaa, laillista mutta silti laitonta.
”Nyöritetty, pullottava nahkaetumus porautuu tajuntaani. Olen haltioitunut.”
Näihin aikoihin olen kaivautunut syvälle stonerin kiviseen maastoon, ja varsinkin Monster Magnetin levyt Superjudge, Dopes to Infinity ja Powertrip (1993, 1995 ja 1998) ovat muodostuneet jonkinlaisiksi kulmakiviksi. Tuolloin Tavastialla en kuitenkaan ymmärtänyt, kuinka suuri vaikutus kyseisellä kohtauksella olisi kokonaisuuden kannalta elokuvassa nimeltä Minun elämäni. Jälkikäteen tarkasteltuna kyseessä oli eräänlainen voimaeläimen ensikohtaaminen. Hikinen, puhiseva, raivokas, täydellisen periksiantamaton ja ehdoton härkäpäinen musta otus.
Kymmenen vuotta myöhemmin Tampereen Pakkahuoneella edessä on hyvin erilainen kohtaaminen. Lavalle laahustaa tunnistamattomaksi lihonut lordi piiloutuneena suureen huppariin ja lököttäviin farkkuihin. Lenkkarit jalassa hän näyttää lähinnä pelokkaalta, koulukiusatulta pikkupojalta, joka on eksynyt lavalle. Hämmennys tekee ilmasta sakean. Psyykeni takertuu defensseihin, minulla on vaikeuksia kohdata todellisuus.
”Lavalla on sama musta voimaeläin, jonka olen tavannut aikaisemminkin.”
Keikka alkaa. Upottava, matalataajuuksinen audiomassa sulkee minut nopeasti syleilyyn ja pelko poistuu. Ääni ja Avaruuslordin läsnäolo puhuvat tuttua kieltä; kyllä! Lavalla on sama musta voimaeläin, jonka olen tavannut aikaisemminkin. Kaikki ulkoinen lakkaa merkitsemästä. Minä kuulen.
Tässä kohtaa on syytä tehdä välihuomio.
Jotta voisi syvällisesti ymmärtää edellämainittujen kokemusteni painoarvon ja voimallisuuden, on nähtävä kauas taakse. Ensiksikin, psyykkiseen oireiluuni on aina liittynyt olennaisesti erilaiset ruumiinkuvahäiriöt. Toiseksi: ääni, kuunteleminen ja äänen tuottaminen ovat olleet minulle itsehoitometodeja lapsesta asti. Ääneen “pakeneminen” on suojellut minua näkyvän maailman vääristymiltä. Soittaessa olen vapaa. Kaikki ulkoinen lakkaa merkitsemästä. Minä kuulen.
Palataan Pakkahuoneelle vuoteen 2012.
Keikan jälkeen täysin odottamatta minulle tulee tilaisuus tavata Dave Wyndorf. Onnekseni elän tuolloin yhtä lukuisista raitistumisjaksoistani ja tapaan esikuvani ruumiini ja sieluni voimissa. Kun muu väki keskittyy huuruiseen rock-soitimeen, minä ja Dave vetäydemme syrjään juomaan dieetticolaa ja jutustelemaan kevyistä, jokapäiväisistä aiheista kuten mielenterveys ja sen järkkyminen, mielialalääkkeet, päihderiippuvuus, musiikki itsehoitona.
”Dave manaa lääkityksen seurauksena ilmestyneitä läskejään.”
Rockjumala paljastuu tavalliseksi kuolevaiseksi inhimillisine ongelmineen. Dave manaa lääkityksen seurauksena ilmestyneitä läskejään, mutta erityisesti ihmisten ennakkoluuloisia ja varautuneita asenteita, jotka häneen nyt kohdistuvat. Vakavien aiheiden keskellä hän pursuaa itseironiaa ja naurua. Me ystävystymme.
Niin odottamatonta kuin se onkin, tästä eteenpäin nuoruuden idolini ja ehdoton esikuvani on oleva myös yksi tärkein tukijani ja oppaani matkallani muusikoksi. Sama periksiantamattomuus välittyy kannustavista sanoista, tarkkanäköisestä palautteesta ja tavasta, jolla hän puskee minua eteenpäin. Lähinnä sähköpostitse tapahtuva ajatustenvaihto oman voimaeläimen kanssa on kuin salainen, absurdi keskustelu.
Maailmassa on kaksi ihmistä, joilta saamani tuki ja kannustus musiikin tekemisen suhteen ovat pitäneet minua tiellä horjuttavimmankin epäuskon koetellessa. Toinen on Dave Wyndorf ja toinen on Hra A (työntää unipyörää Mara Ballsin musiikkivideolla Paha Uni, toim. huom.). Ei ole sanoja kuvaamaan heitä kohtaan kokemaani kiitollisuutta.
AAA-kerhon jäsenkortti.
Olen perillä. Vuosi on 2016, kaupunki on Berliini.
Marssin ihmismassan ja paksun hasiskäryn läpi Huxleyn saliin. Saan AAA-passin, joka naurattaa minua. Olen taas raittiuden tiellä. Kolmen A:n raittiuskerho.
Tunnelma salissa lämpenee retroilevan protoheavy-bändin johdolla. Scorpion Child -yhtyeen keulakuva kiemurtelee, kuin olisi joutunut kummalliseen kosmiseen välitilaan, jossa Jim Morrisonin ja Robert Plantin persoonat kilpailevat hänen sielustaan ja yleisön huomiosta. Mies nussii vauhkona ilmaa ja nuolee mikkiständiä. Tulee tirkistelijämäinen olo.
Sitten avaruusalus laskeutuu. Päällikkö marsii lavalle buutseissa, nahkarotsissa ja ilmeisen hyvässä fyysisessä tikissä. Minua hymyilyttää.
”Päällikkö tykittää viiden pennin SG-kopiollaan, jossa ei ole edes piuhaa. Se ei haittaa.”
Wyndorf on elementissään; hullun voimaeläimen hampaat kiiluvat punaisessa valossa, kun vuorenkokoinen ääniaalto pyyhkii yli kuolevaisten. Päällikkö tykittää viiden pennin SG-kopiollaan, jossa ei ole edes piuhaa. Se ei haittaa. Päinvastoin; Avaruuslordilla on lupa soittaa kitaraa leikisti. Avaruuslordi saa siitä fiilikset.
Pomminvarmat ja kuolemattomat Powertrip, Negasonic Teenage Warhead, Dopes to Infinity, Twin Earth ja Melt tuudittavat yleisön kollektiiviseen regressioon. Space Lordin aikana yleisö karjuu jumalan nimeä yhtä riivattuna kuin itse ylipappi.
Keikan jälkeen tapaan Päällikön parin vuoden tauon jälkeen.
“Man, you’re full power!” Dave on oma nauravainen itsensä. Takahuoneessa kuhisee. Rock-soidin pölisee ilmassa. Ehkä myös kannabis. Huoneeseen kävelee kuvankaunis, retrokatalogista poimittu täydellinen bändärikissa. Sekä minulla että Davella jää lause kesken. Taianomainen hetki särkyy, kun misu asettuu kirkkaan kattolampun alle ottaakseen selfien. Perästä pyyhältää kokosamettiin pukeutunut, kiimaa tihkuva keulakuva lämppäribändistä. Soidin ja pörhentely tihenevät. Dave huokaa syvään, nojaa taakse kuin tappion hyväksyvä, taustalle vetäytyvä vanhempi uros ja sytyttää röökin. Kohtaus on samalla todella kaurismäkeläisen kaunis, ajaton ja traaginen. Hymyilyttää.
Aamuyöstä löydän itseni melko scifistä kelasta. Palaan hetkeen, kun 300 ihmistä huutaa yhdessä SPACE LORD MOTHER FUCKER. On kuin olisimme väärälle planeetalle joutunut kansa, joka säännöllisesti kerääntyy yhteen palvomaan Avaruuslordia tähän kummalliseen, toistuvaan ja hallitun aggressiiviseen rituaaliin; tuttu biisi pitää meitä läjässä vieraassa huoneessa. Huoneen nimi on Tellus.
Teksti ja kuvat: Maria Mattila
Juttu tulee löytymään myös lähiaikoina ilmestyvästä Maranormaalit Ilmiöt -zinestä.