Massiivinen Flow 2019 -reportaasi: demonien manaamista, pullonkorkkiperuukkeja ja postmoderni Syd Barrett

Vuoden 2019 Flow Festival keräsi Helsingin Suvilahteen 83 000 ihmistä ja Soundi oli tietenkin paikalla kolmen hengen delegaation voimin. Mutta mitkä keikat painuivat kriitikoidemme mieliin ja sydämiin, kuka sai risuja, kuka ruusuja? Lue Mirko Siikaluoman, Jussi Niemen ja Linda Söderholmin kokemukset Flow-festivaalin vuoden 2019 kattauksesta.
14.8.2019 12:21
"The Curen konsertissa eniten edustetun Disintegrationin (1989) kappaleita kuunnellessa tuntui hivenen oudolta ajatella, että Smithin 30-vuotiskriisinsä pohjalta kirjoittama synkistelylevy täytti jo 30 vuotta itsekin."
Linda Söderholm

FLOW FESTIVAL 2019, 9.–11.8.2019, SUVILAHTI, HELSINKI

Perjantai

Jos joku olisi vuotta aiemmin sanonut Ville Valon ja Agentsin esiintyvän vuoden 2019 Flow’ssa, olisin hyvin todennäköisesti pudistanut päätäni epäuskosta. Sittemmin yhdeksi vuoden kiinnostavimmista musiikillisista ilmiöistä kehkeytynyt kollaboraatio toimi Flown lappari-teltan avaajana kuin unelma.

Samaan aikaan retro mutta uusi yhtye kokosi telttaan hyvin monipuolisen yleisön. Agents myi festarilipun varmasti monille musiikkidiggareille, jotka olisivat muuten jääneet kotiin. Lienee selvää, ettei monikaan Flow’n keikoista ole tätä aiemmin alkanut coverilla Yölinnun Mä putoan -klassikosta. [M.S.]

Earl Sweatshirtin aikana tuli tuskallisen selväksi kuinka oleellista on, että keikka on oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Omaleimaisen tukevasti biitin ohi räppäävä artisti ei vaikuttanut olevan kotonaan päälavan alkuillassa, johon hänet oli siirretty Pyhimyksen erikoiskeikan tieltä. Pienempi stage ja myöhempi aika olisivat palvelleet tätä keikkaa paljon paremmin. [M.S.]

Earl Sweatshirt oli oikea mies, mutta väärään aikaan väärässä paikassa.

Odotin aika miellyttävää settiä Jonathan Wilsonilta pallostagella (suosikkilavani Flowssa) ja sellainen saatiinkin. Ei jälki veret seisauttavaa ollut, mutta erittäin nautittavaa. Basistin, rumpalin ja kosketinsoittajan tukema setti kuulosti vähän raaemmalta kuin Wilson levyillä. Itselleni se oli pelkkää plussaa, kuten myös 44-vuotiaan ”Laurel Canyon -skenen elvyttäjän” kaikin puolin elvistelemätön ja maanläheinen olemus.

Livenä mies paljastui kovemmaksi kitaristiksi kuin laulajaksi, jossa ominaisuudessa oli ajoittain hienoisia kuuluvuusongelmia kun Jonathanilla oli usein taipumusta herkkään kuiskaavaan tyyliin. Setistä ei tullut 60/70-lukujen Kalifornia-rockin epätoivoisen apinoinnin makua, vaikka pieniä viittauksia ja muistumia kuulin ainakin Crosby, Stills, Nash & Youngista, soolo-Youngista ja Byrdsistä. Kitaraotteessa oli rapsakkaa purevuutta, ajoittain hyvinkin reilua säröä ja vastaavasti kirkasta kaikuisaa tunnelmointia. Bändi eli hyvin mukana menossa ja näytti nauttivan soittamisesta.

Erittäin hieno ele Wilsonilta oli pyytää ystävänsä Markus Nordenstreng ja Tuomo Prättälä mukaan pariin biisiin. [J.N]

”Slowthai tuntui keskittyvän jopa liiaksi yleisön ottamiseen mukaan show’hon musiikin jäädessä toissijaiseksi.”

”Helsinki! Tämä on ensimmäinen kertani Suomessa joten tehdään siitä unohtumaton”, komensi brittiräppilupaus Slowthai ja avasi mosh pitin keskelle Seat-telttaa. Hetkittäin brittiräppärin murre oli niin paksua että sen ymmärtämiseen täysin olisi tarvinnut tulkin, ainakin festarien hälyisäksi äityvässä ilmapiirissä. Slowthai tuntui keskittyvän – jopa liiaksi – yleisön ottamiseen mukaan show’hon musiikin jäädessä toissijaiseksi. 

Kesti vartin, että keikka edes tuntui käynnistyvän ollenkaan. Ja aina kun Slowthain show pääsi käyntiin, se pysähtyi kuin seinään joko DJ:n tai MC:n itsensä toimesta. Yleisön huudatus toimii ajoittain, mutta joka biisin jälkeen se menettää tehoaan. Ainakin lavapresenssi oli niin uhoavaa kuin toivoa saattaa. [M.S.]

”Yleisön pikkusormensa ympärille kietonut Badu todella omaa yliluonnollisia kykyjä kuulijamassojen hypnotisoimiseen ja hänen livekarismansa on ylitsevuotava.”

Paljon odotettu neo-soulin kuningatar Erykah Badu aloitti konserttinsa diivamaisesti puoli tuntia myöhässä tuhatpäisen yleisön odottaessa kärsivällisesti idolinsa näyttäytymistä. Vain muutaman mashup-biisin mittaisella keikalla jumalatar Badu kuitenkin veti sellaisen esityksen, että kaikki odotuttaminen jäi unhoon samoin tein. Puolituntinen oli niin täynnä sisältöä sekä Badun ehdottomasti nerokkaimpia kappaleita (Window Seat, Orange Moon, Bag Lady, On & On), ettei baduismin kirkossa vierailun lyhyyskään jäänyt vaivaamaan. 

Pullonkorkkiperuukissa – joka toimi myös instrumenttina – esiintynyt Badu osoitti jälleen, miksi hän kantaa neosoulin ylipapittaren viittaa. Badun laulu on kuin toisesta maailmasta ja hän tarjoili myös Flow-kansalle juuri oikean määrän saarnaa, äärimmäisen määrän rakkautta, positiivista kosmista energiaa ja transsendenssia. Yleisön pikkusormensa ympärille kietonut Badu todella omaa yliluonnollisia kykyjä kuulijamassojen hypnotisoimiseen ja hänen livekarismansa on ylitsevuotava. [L.S.]

”Badu osoitti jälleen, miksi hän kantaa neosoulin ylipapittaren viittaa.”

Positiiviset odotukset oli Makaya McCravenistakin, mutta saldo jäi sekalaiseksi. Afro-amerikkalaisliideri oli itse juuri niin pätevä rumpali kuin muun muassa Archie Sheppille ja Sam Riversille tahtia pitäneen kepittäjän pojalta sopii odottaakin. Jazz sekoittui luontevasti hiphop- ja drum’n’bass-vaikutteisiin ja tietysti funkiin, tatsi oli jäntevä, kevyen svengaava.

Vähän ihmetytti, että kun varsinkin In the Moment -albumia (2015) on hehkutettu ”modernin jazzin tärkeimpiin lukeutuvaksi”, niin materiaalin ja pienen bändin soittajien taso vaihteli kovasti. Ainoa todella kova biisi olikin setin ylivoimaisesti pisin funkysti hypnoottinen isku bluesahtavan reggaen maisemiin. Soittajista loisti yhtä selkeästi intensiivinen ja mielikuvituksekas valkoinen kitaristi, mutta musta tenoristi sen sijaan jätti aivan onnettoman vaisun maun itsestään. Tyypistä ei voi puhua samalla viikollakaan kuin vaikka Timo Lassysta tai Mikko Innasesta.

Ylipäätään fonia käytettiin vain fillinä ja tässä tullaan materiaalin heikkouteen: tuntui kuin jazz olisi opittu Gilles Petersonin ohjelmasta, jossa rytmiikka pääsääntöisesti koostuu luupeista ja ohjelmoiduista laiskoista tempoista. Näin asia ei käsittääkseni voi McCravenin kohdalla olla, kun oppia on tullut isän kavereilta, joihin edellä mainittujen lisäksi kuului muun muassa vanha suosikkini Yusef Lateef. [J.N]

Perjantai oli vahvojen ja karismaattisten naissolistien juhlaa. Illan nuubialaisprinsessan kruunun ja enemmänkin lunasti Solange. Lyhyellä varoitusajalla Cardi B:tä paikkaamaan hälytetty artisti oli laatinut varsin vakuuttavan ja visuaalisesti erinomaisen tyylikkään show’n minimalistisine lavasteineen ja koreografioineen. Solange Knowles saapui koko orkesterin kera torvisektiota myöten ja keikan teeman mukaisesti myös bändi oli pukeutunut kokonaisuudessaan mustiin. Kaikkien suureksi riemuksi artisti esitti paljon kappaleita uusimmaltaan, mutta myös vanhempaa materiaalia. 

”Tällaista suoraan asiaan kaiken paskan läpi leikkaavaa meininkiä tarvitaan juuri nyt!”

Don’t Touch My Hairiin päättynyt keikka meni yliajalle, mutta Solange veti vielä encore-biisin ilman festivaaliääntä, jonka sisältö jäi siis eturivin faneja lukuunottamatta monelle arvoitukseksi. [L.S.]

Sowetolainen BCUC eli Bantu Continua Uhuru Consciousness näytti pallolavalla perjantain päätteeksi taas, miksi afrikkalaiset ovat niin lyömättömiä musiikissa. Aseistus koostui kahdesta valtavasta sivulta nuijalla lyödystä rummusta, conga-rummuista, murhaavan funkysti isketystä sähköbassosta, lehmänkellosta ja tamburiinista, jota soittanut nainen myös lauloi taustoja. Rankalla soundilla hoilannut päälaulaja tai paremminkin hurmioitunut saarnaaja (sekä afrikaksi että englanniksi) Jovi Nkosi juoksi ympäri lavaa irrotellen kuin palava kaatumatautinen. 

Mieleen jäi erityisesti yksi miehen lause: “Remember that life don’t owe us anything, but we owe everything to life!” Soweto on tunnetusti yksi maailman rankimmista elinympäristöistä, joten ehdottomalla positiivisyydellä jaettu sanoma tuntui sikäläisen suusta äärimmäisessä tervejärkisyydessään erityisen puhuttelevalta.

Ylipäätään estottomasti bändin oman tai omien heimojen rytmejä ehdottoman lyhentämättömään funkiin ja ainakin house-, tekno-, rock- ja hip-hop-vaikutteisiin sekoittanut rituaali oli puhdasta demonien ulos ajamista ja tuskan purkamista eikä se mennyt milliäkään yli hilseen yleisöltä, joka otti hurjan menon vastaan innolla. Saarnoissa oli selvästi paljon yhteiskunnallista kritiikkiä ja sanomaa. Homman syvyydestä ja voimasta kertoo paljon se, miten täydellisesti se meni meille eurooppalaisille perille, vaikkei itse sanoja usein ymmärtänytkään. Merkitys ei jäänyt epäselväksi. 

BCUC on aivan huikea fyysisesti, älyllisesti ja spirituaalisesti kuulijaa liikuttava bändi, joka pitäisi saada Suomeen pian uudestaan. Tällaista suoraan asiaan kaiken paskan läpi leikkaavaa meininkiä tarvitaan juuri nyt! [J.N]

Lauantai

Kristilliset teemat olivat vahvasti esillä enkelinsiipiin pukeutuneen Henrik!:in (omaa sukua Versace) keikalla. Oli vaikea sanoa yhdeltä katsomalta montako kitaristia lavalla oli, mutta valistunut veikkaukseni kuuluu viisi. Luoja tietää montako kitaroista oli todella kytketty vahvistimeen. Ristinmerkki taustallaan esiintynyt Henrik jakoi omia Flow-kokemuksiaan ja paljasti jääneensä surullisenkuuluisan Flow-myrskyn vuonna kiinni ilman ranneketta sisään pyrkimisestä, kun rannekkeenvaihtopiste oli suljettuna myrskyn vuoksi. 

Ehkei tällä keikalla saada aikaiseksi otsikoita Hesariin, mutta ainakin yleisö eli showta yhtä täysillä mukana kuin bändi itse. Jotain Henrikin kiinnostavuudesta kertoi myös se, että stereotypisen Flow-yleisön ohella keikkaa todisti paitsi arviolta 2000-luvulla syntyneitä henkilöitä mutta myös Kauko Röyhkä & Narttu -paitoihin sonnustautunutta kansanryhmää. Vanha Testamentti -albumin (2018) nuhaisuuden sijaan Flow-keikalla Henrikin soundit olivat krautmaisen päällekäyvät. Annoksellinen punkkia tekee hyvää festarille kuin festarille. [M.S.]

Lauantaina Black Seat Tentissa paneuduttiin alkuillasta Pondiin. Länsi-Australian Perthissä pesivää, miehistöään paljolti Tame Impalan kanssa jakavaa ryhmää ei juurikaan ole meillä käsitelty, mutta teltta oli täynnä kuin se kuuluisa Turusen pyssy. Bändi oli ilmeisen otettu näin kaukana kotoa saadusta lämpimästä vastaanotosta eikä himmaillut mitään.

”Annoksellinen punkkia tekee hyvää festarille kuin festarille.”

Pond kokonaisuudessaan ja aivan erityisesti eläväinen, välillä kitaraa ja huiluakin soittanut laulaja Nick Allbrook osoittautui erittäin virkeäksi lavaeläimeksi. Soittotaidot olivat huippuluokkaa, mutta niillä ei mitenkään pröystäilty. Kuten Impala, myös Pond aloitti vahvasti 60/70-lukuvaikutteisella psykedeelisellä kitararockilla, mutta Pondia tuottaneen Kevin Parkerin tapaan Perthin posse vaihtoi soundin pari albumia sitten reippaasti synteettisempään ja popahtavampaan ysärisoundiin. 

Luojan kiitos sisällön psykedeelisyys oli yhä voimissaan. Se on myös varsin ekologisesti virittynyttä, vaikka se puoli ei nyt kauheasti manifestoitunutkaan. Flow’n settiä voisi parhaiten luonnehtia manuaalisella 90-luvun hiukan sliipatulla soundilla railakkaasti soitetuksi neo-progeksi.

Biisit tursusivat hyviä ideoita eivätkä yhtään jääneet hinkkaamaan yhtä ja samaa uraa. Viihdyin loistavasti ja suosittelen ehdottomasti bändin tsekkausta, jos ei vielä ole tuttu. [J.N]

Retrofuturistinen Jaakko Eino Kalevi esiintyi Flow’n lauantaissa Globe Balloonissa.

Sillä välin Nubya Garcia esiintyi pallolavalla kvartetilla, vaikka useimmiten käyttääkin käsittääkseni vähän isompaa bändiä. Nuori brittitenoristi ottaa perusvinkinsä 60/70-lukujen spirituaalisesta jazzista ja maustaa sitä reggaella ja funkilla, hiukan afro-vaikutteillakin. Fender Rhodes oli isossa roolissa ja muutenkin soundi hyväili lämpimällä orgaanisuudellaan.

Garcia puhalsi kiitettävällä intensiteetillä ja mielikuvituksella, mutta antoi pianistin sooloilla lähes yhtä paljon. Näytteeni jäi aikataulusyistä lyhyehköksi. Luontevasti soljunutta rauhallista menoa olisi mieluusti kuunnellut enemmänkin. [J.N]

Vähän myöhemmin samalla lavalla aloitti Jesse Markin, yksi tyttäreni suurista suosikeista, ja vetikin sellaisen setin, että se sijoittuu tämänvuotisen Flown ylimmälle huipulle Khruangbinin ja BCUC:n rinnalle. Olin totaalisesti myyty ja niin oli koko muukin yleisö.

Missasin pari kolme biisiä alusta (järkkärit sulkivat portit eivätkä päästäneet porukkaa sisään!), joten en kuullut oliko Mäkysen Teppo rummuissa vierailijana vai onko hän liittynyt Jessen, kitaristi Leissin ja basisti/kiippari Totte Rautiaisen seuraan vakituisesti. Toivottavasti yhteistyötä tulee jatkossakin, sillä Teppo toi peliin todella extraa svengalistisuutta ja suorastaan leijui kannujensa takana. Niin paljon hän mukanaolostaan nautti. 

Olin totaalisesti myyty ja niin oli koko muukin yleisö.”

Koko bändi ansaitsee täydet pisteet, mutta toki primus motor oli Markin itse. Olen ennen nähnyt häneltä vain pari biisiä livenä ja vaikka ne tuntuivatkin hyviltä, niin nyt mentiin kyllä vähintäänkin seuraavalla tasolla.

Että on Viljakalan poikaa siunattu lahjakkuudella! Laulua tuli varmaan kolmella selkeästi eri äänellä, etenkin falsetit kolisivat lujaa. Toisaalta räppien riimit putosivat niin laittamattomalla flow’lla ja tarkoituksella, että räpyttelin silmiäni huuli pyöreänä.

Eihän tällaista kamaa tee kukaan muu koko maailmassa. Rap sekoittui poppiin, indierockiin ja souliin hengityksen vaivattomuudella. Jätkä on todellinen laulaja! Ja myös erittäin intohimoinen esiintyjä, joka pani kaikki peliin. Naf respect! [J.N.]

Blood Orange osui Lionel Richietä lähentelevällä herkkyydellään hyvin haastavaan paikkaan Flow’n ”pääpäivän” illassa. Monille katsomon jäsenistä varmasti tuntematon suuruus otti produktiollaan Lapin Kulta -teltan hienosti haltuun ja tunnetuimmat kappaleet saivat aikaan jopa hienoista hypeä. 

Toiselta aikakaudelta repäistyltä kuulostavan ja näyttävän Blood Orangen sielukas telttashow oli hyvin hiottu ja onnistui takuulla voittamaan puolelleen myös ne, joille taiteilijanimen takaa löytyvä Dev Hynesin nimi oli entuudestaan vieras. Karismastaan huolimatta Blood Orangen sensibiliteetti toimisi paremmin makuuhuoneessa kuin isossa teltassa. [M.S.]

Tame Impala oli täydellinen pääesiintyjä Flow’n lauantai-illalle. 2010-luvun tunnetuin introvertti Kevin Parker onnistui ottamaan yleisön omakseen keskittämättä huomiota liikaa itseensä. Päälavan valtavalle screenille luodut psykedeeliset ja samaan aikaan lavan toimintaa esittelevät kuvitukset osuivat täydellisesti Tame Impalan henkeen ja tavoittivat juuri oikealla tavalla bändin toismaailmallisen äänimaiseman. 

”…toimisi paremmin makuuhuoneessa kuin isossa teltassa.”

Vaikea sanoa mitä Australiassa lisätään veteen, mutta down underista tuntuu tulevan toinen toistaan mielenkiintoisempia psykedelistä rockia luovia bändejä. Vai onko rockista puhuminen edes relevanttia Tame Impalan kohdalla? Niin tai näin, sillä ei välttämättä ole edes väliä.

Mitä pidemmälle Tame Impalan keikka eteni, sitä syvemmälle modernin psykedelian euforiseen hattarapilveen yleisö sukelsi. Sisäänpäin kääntyvänä aikana Kevin Parker on hillityllä ja ujolla karismallaan kuin täydellinen rock-tähti, joka osaa uida samaan aikaan vastavirtaan, mutta kääntää valtavirran vaikuttajat seuraamaan omaa kulkuaan. Parker on kuin postmodernin ajan Syd Barrett, joka onneksemme ei kadonnut omaan introspektioonsa. Tame Impalan utuisesta eskapismista ei olisi halunnut herätä lainkaan. [M.S.]

Toinen näkökulma samaan asiaan: Bamba Panan ja Makavelin tuloa odottelin yli puoli tuntia, mutta sinä aikana lavalla hääri vain afrikkalainen dj, olisiko ollut Kapire? Meno oli ihan ok, muttei mitenkään räjäyttänyt, joten siirryin Tame Impalaa katsomaan. Parker paljastui oivalliseksi, paljon falsettia suosineeksi vokalistiksi, mutta raskas elektroninen beat-politiikka jäi turhan yksioikoiseksi. [J.N.]

Sunnuntai

Flow’n Lapin kulta -areenan päiväkeikat on tyypillisesti varattu kotimaisten artistien uudelleensyntymisjuhlallisuuksiin. Niin kuin J. Karjalainen ja Anna Puu edellä, näin oli myös vuonna 2019 Pariisin Kevään kohdalla. Flow-keikka osoitti, että tulevana perjantaina julkaistava Reuna-albumi esittelee kyborgin lailla uudistuneen Pariisin Kevään.

Allekirjoittaneen ennakkokuuntelun perusteella uusi materiaali tulee albumimuodossa jakamaan bändin fanien mielipiteitä, mutta ainakin Reunan tanssittavammat kappaleet kappaleet istuivat  Pariisin Kevään settilistaan ja fanien tanssijalkoihin. Arto Tuunela tuntuu haluavan uudistumalla väistää iskelmäartistiksi muuttumisen. Flow’ssa nähty väkevä toimittaminen oli kaukana parin vuoden takaisesta Ilosaarirock-esiintymisestä. [M.S.]

”Khruangbin kuulosti siltä kuin hyvä haltija olisi loihtinut minulle toiveideni mukaisen bändin. Oli bluesia, syvää Jamaikan dubbia, itämaisia sävyjä ainakin Turkista ja 60-luvun Thai-rockista.”

Pyhäpäivän aloitin Kruangbinilla ja se muodostuikin huippukokemukseksi. Parin kuulemani näytteen ja lukemani perusteella kuvittelin Houstonin trion enemmän cooliksi konseptiksi kuin todellisten soittajien bändiksi, mutta moinen osoittautui tyystin harhaluuloksi.

Totta puhuen lähes täysin instrumentaalimusaa soittava Khruangbin kuulosti siltä kuin hyvä haltija olisi loihtinut minulle toiveideni mukaisen bändin. Oli bluesia, syvää Jamaikan dubbia, itämaisia sävyjä ainakin Turkista ja 60-luvun Thai-rockista, psykedeliaa, espanjalaissävyjä, vonkuvaa surfia – Apachesta vedettiin tappavan funky versio – viihdejazzia ja tiukkaa funkia á la The Meters. Kaikki paketoitiin äärimmäisen coolisti ja vankkumattomalla groovella. 

Kuvittelin Houstonin trion enemmän cooliksi konseptiksi kuin todellisten soittajien bändiksi, mutta moinen osoittautui tyystin harhaluuloksi.”

Kitaristi Mark Speer, joka basisti Laura Leen tapaan oli sonnustautunut pitkään mustaan peruukkiin, väänsi toinen toistaan mehukkaampia riffejä ja funk-komppeja ja sooloili loputtomasti täysin pistämättömällä maulla ja sointitajulla sekunniksikaan turhaan tilutukseen sortumatta DJ Johnsonin rytmeillä ratsastaen. Khruangbin erottuu joukosta, eikä tosiaankaan niillä peruukeilla!

En pystynyt millään lähtemään Khruangbistä, joten kuulin Chisusta päälavalla vain lopun, vaikka hänen uusi kokeellisempi virityksensä kiinnosti kovasti. Hyvältä se kahden koodaajan kanssa toteutettuna kuulosti. Lopussa tuli vanhoja biisejä, joten kokemus ei ollut niin radikaalisti vanhasta Chisusta poikkeava kuin se varmaankin alkupäässä oli. [J.N]

Toinen näkökulma samaan aiheeseen: Eräs viikonlopun ehdottomista menestyjistä oli Austinin Teksasista ponnistava hypnoottinen Khruangbin. Täpötäysi Black Tent sai nauttia aimon annoksen sunnuntain parantavaa musiikkia ja vaikka olikin elokuun 11., niin August 10 sopi Flow’n viimeiseen päivään kuin nenä päähän. 

Minimalistista aavikkoprogea vääntävä trio vakuttaa viimeistellyllä soundillaan kuin eleettömällä esiintymiselläänkin. Laura Leen keinuvat liikkeet tekivät teltasta entistäkin hikisemmän ja pankin räjäytti ihan viimeistään Maria También breakki-sovituksilla. [L.S.]

Mitski veti Seat Black tentin täyteen tavalla jolla kukaan muu teltan artisteista ei ollut pitkälle edenneen viikonlopun aikana tehnyt. Raikkaalla otteella sähkökitaraa hiphop-vaikutteisiin ja indie rockiin sekoitteleva amerikkalais-japanilainen Mitski muistutti hetkittäin rockimman vaihteen silmään lyönyttä Björkiä. Lavalla nähtiin vuoroin cheerleader-koreografiaa muistuttavaa tanssia ja hetkittäin Mitski kiersi levottomana ovaalia ympäri stagea. 

Mutta lunastiko esitys lupaukset indie rockin pelastavasta messiaasta? No, kauneus on kuulijan korvassa. Pelastajan viitta pysyköön naulassa, sillä tyylikkyydestään huolimatta Mitski ei tarjonnut yllätyksiä, läsnäolevaa olemusta tai wow-hetkiä. Viileys voi olla tyylikäs tapa näyttää itsevarmalta, mutta esiintyminen ilman intohimon näyttämistä on tylsää. [M.S.]

”Pelastajan viitta pysyköön naulassa.”

Stereolab palautti Black Seat Tentiin, joka jälleen oli hyvin täynnä. Bändi lukeutuu 90-luvun Britannian älykkäimpiin, mutta nyt joudun myöntämään, että Khruangbinin funkysti coolin kansainvälisen cocktailin jälkeen en suuremmin syttynyt heille, vaikkei setissä oikeasti ollut oikein mitään vikaa. Kyse taisi olla siitä, että tällaiselle piilo-afrikkalaiselle se vaan oli niin vitivalkoista töpötystä silloinkin kun beat oli ilmeisen funky. Soittotapa vaan oli niin insinöörimäinen.

Parhaimmillaan Stereolab oli minulle jumittaessaan kraut-vaikutteista rytmikuvioa pitkällä kaavalla kitaran ja kosketinten kutoessa siihen päälle värikkäitä rakenteita. Jollain tapaa äärimmäisen brittiläistä menoa, vaikka laulaja Lǽtitia Sadier onkin ranskalainen. [J.N.]

Vanhan liiton kosmisen Amerikan jazzin pääpappeihin lukeutuva Pharoah Sanders sai ainoana artistina Flow’ssa kaksi perättäistä settiä. Jälkimmäisen loppua ehdin katsoa, onneksi olen äijän nähnyt pari kertaa kauan sitten. Silloin hän oli tietenkin paljon nuorempi ja ihan eri soittoterässä, nyt hän oli hauras vanha ukkeli eikä kauheasti jaksanut puhaltaa. 78-vuotiaana Sanders on paljon vanhemman oloinen kuin äsken Porissa näkemäni 82-vuotias Archie Shepp

Mutta karismaa ukolla kyllä oli ja mahtavan hyväntuulinen leikkisyys huokui hänestä, etenkin kun hän äityi tanssimaan funky chickeniä hidastettuna. Ja tulihan sieltä Creator Has A Masterplan (peace and happiness for every man) kaikkine kurnutuksineen. Sitä paitsi bändi oli hyvä, etenkin rumpali ja pianisti. Coltraneenkin aikanaan merkittävästi vaikuttanut (toki myös toisinpäin) tenoristi on vankkumaton hyvän tahdon lähettiläs loppuun saakka. Otetaan oppia! [J.N.]

”Karismaa ukolla kyllä oli ja mahtavan hyväntuulinen leikkisyys huokui hänestä, etenkin kun hän äityi tanssimaan funky chickeniä hidastettuna.”

Sunnuntain pääesiintyjä The Curen kohdalla oli helppo odottaa villien mielialan vaihdosten tavoin hyppivää pitkää konserttia. 40 vuotta vuoroin synkistellyt ja maanisen onnellista musiikkia suoltanut Robert Smith on luonut itselleen kulttimaineen niin goottien kuin pop-fanien keskuudessa. 

2010-luvun The Cure ei ole enää kolme mielikuvituksellista poikaa, vaan aikansa tummin stadion-jättiläinen. Se kuului itsevarmuutena: Smithin laulusta ei olisi voinut uskoa miehen täyttäneen keväällä 60 vuotta, eikä basisti Simon Gallupin olisi voinut uskoa jääneen vastikään pois bändin Japanin-keikalta terveyssyistä johtuen.

Reilun kaksituntisen keikan alkupuolella The Curen keikan taikaa söi vain epätasainen miksaus, joka ainakin lavan vasemmalla puolella tuntui korostavan ylivoimaisesti koskettimia. Bändin ja yleisön onneksi ongelma saatiin korjattua juuri Just Like Heaveniin päästäessä. 

Hetkittäin Robert piteli kitaraansa kuin rakkaintaan kaivaten. Mikä toki voi pitää tämän  romantikon kohdalla hyvinkin paikkansa. Reilun puolenkymmenen biisin kuluttua Smith pahoitteli kohteliaasti ettei puhu suomea, mutta käytti senkin välispiikkinsä selitelläkseen miksei puhu paljoa biisien välissä. Ei se mitään Iso-Roba, antaa musiikin puhua puolestaan.

”Hetkittäin Robert piteli kitaraansa kuin rakkaintaan kaivaten.”

Keikalla eniten edustetun Disintegrationin (1989) kappaleita kuunnellessa tuntui hivenen oudolta ajatella, että Smithin 30-vuotiskriisinsä pohjalta kirjoittama synkistelylevy täytti jo 30 vuotta itsekin. Sääkin tuntui juuri oikealla tavalla synkältä ja harmaalta tunnelman kannalta. Eniten meininkiä tuntuivat häiritsevän hämmentävän pirteät festaribailaajatyypit, joiden ilo tuntui olevan ristiriidassa musiikin kanssa. One Hundred Years kertoi viimein miten asianlaita todella on: “Does it matter if we all die?

Noh noh, eipä mennä niin synkäksi sanoisi Robert itsekin. On ihan makuasia kummasta The Curesta – maanisesti synkästä vai sydän syrjällään siitä iloisesta – pitää, mutta ei käy kiistäminen etteikö Friday I’m In Love olisi repäissyt Flow-yleisöstä suurinta riemua irti. [M.S.]

Balloon-lavan tarjonta yksi viikonlopun parhaista kattauksista – erinomaisia jazz-konsertteja, kuten Nubya Garcia, Pharaoh Sanders Quartet ja kotimaiset Timo Lassy & Teppo Mäkynen sekä Katu Kaiku. Sopii erinomaisesti myös muille genreille, kuten lavan päätöskeikan vetänyt superenerginen nuori lontoolaisräppäri Flohio osoitti. Puhumattakaan loistokeikan täyteen ammutulle stagelle vetäneestä Jesse Markinista. Jatkuvista kapasiteettiongelmista kärsivän lavan suhteen olisi vain syytä tehdä jotain, jotta a) kaikki halukkaat mahtuisivat sisään b) järjestysmiehiltä ei palaisi pinna.

Tämänvuotinen DJ-ohjelma oli suurelta osin pettymys – tiskijukkien osalta tunnuttiin keskittyvän aivan liialti elektronisiin genreihin, vaan ohjelma olisi kuitenkin kaivannut enemmän orgaanista musiikkia. Pari valopilkkua kuitenkin nähtiin – lauantaina erinomaisen setin soittaneet Raw Silk sekä sunnuntaina aivan mahtavalla rare grooves -selektiolla varustautunut todellinen levyjensoiton ammattilainen, DJ Darryn Jones, joka tanssitti takapihaa tuntitolkulla. [L.S.]

Kekkerit päätti James Blake Lapin Kulta Red Arenassa ja pani ajattelemaan, että joko melodinen falsettilaulu synteettisillä rytmeillä on tällä hetkellä kasvava trendi. Lontoolainen klassisesti koulutettu pianisti teki sen mielestäni Tame Impalan Kevin Parkeria persoonallisemmin. 

Harvemmin toistaiseksi kuulee herkkää pianonsoittoa ja laulua tanakalla elektronibiitillä, mutta Blake sai sen kuulostamaan hyvin luontevalta, etenkin kun hän on erittäin pätevä laulaja. Nyt laulua efektoitiin suhteellisen vähän. Vauhdikkaammissa numeroissa oli armoton meno, mikä antoi hyvin pikanttia vastapainoa herkistelylle. Blake käsitteli rytmiä luovasti. Kattaus oli pelkistetty ja pieni, mutta tunnelma, soundi ja läsnäolo isoa. [J.N.]

Teksti: Mirko Siikaluoma [M.S.], Jussi Niemi [J.S.] ja Linda Söderholm [L.S.]

Kuvat: Linda Söderholm

Lisää luettavaa