Mike Stern hemmotteli kasarifuusion ystäviä

Mike Stern konsertoi Espoon kulttuurikeskuksessa 16. syyskuuta.

Johan on jazz- ja etenkin kitarakansaa hemmoteltu tämän vuoden aikana. Scott Henderson, Frank Gambale, Robben Ford, Pat Metheny, Mike Stern ja niin edelleen, puhumattakaan muiden genrejen kitarasankareista, joita kesän festivaaleilla ja keikoilla saatiin todistaa. 

80-luvulla Miles Davisin bändistä suuren yleisön tietoisuuteen noussut modernin fuusiokitaran pioneereihin lukeutuva Mike Stern konsertoi Espoon kulttuurikeskuksessa 16. syyskuuta. Miken lisäksi kokoonpanossa olivat mukana sukupolvensa parhaimpiin rumpaleihin lukeutuva Dennis Chambers, basisti Chris Minh Doky sekä tenorisaksofonia soittava Bob Franceschini. Toista kitaraa yhtyeessä soitti Miken vaimo Leni Stern. Konsertti kesti noin kolme tuntia väliaikoineen. 

Soittajana Stern luottaa kasarin fuusiotoneen isoine choruksineen ja säröllä vahvasti kompressoituun kitarasoundiin. Sooloissa pyöritellään paljon mollin ympärillä alleviivaten kolmisointua kromaattisilla äänillä. Dominanteilla luodaan ”outside” sävyä hyödyntäen alt-asteikkoja ja melodisia molleja.

Ensimmäisen setin kohokohta oli Avenue B, jossa koko bändi esitteli soolotaitojaan. Erityisen erinomaiset soolot kuultiin rumpali Chambersilta ja saksofonisti Franceschiniltä. Herrat muodostivatkin bändin sisällä ydintrion Miken kanssa Leni Sternin kompatessa kakkoskitarassa ja basisti Chris Minh Dokyn tukiessa matalilla taajuuksilla. 

Ensimmäisen setin ollessa bändipainotteinen toisessa setissä Mike Stern otti hieman enemmän roolia kitaroineen. Toinen setti alkoi rauhallisemmalla Leni Sternin kappaleella Show Me Your Face. Toisella puoliskolla villiinnyttiin syvälle fuusiomaailmoihin maestron sooloillessa leveä hymy kasvoillaan. Tämä hymy tarttui varmasti myös yleisöön. Varsinaisen setin päätti ainakin musiikkiopistolaisten tuntema Chromazone. Encorena kuultiin Jimi Hendrix -laina Red House, joka kyllä mielestäni oli antiklimaattinen lopetus kolmen tunnin fuusiojazz-tykitykselle. Chromazone olisi saanut olla setin viimeinen kappale. 

Chambers kolasi rumpukioskillaan ylinopeutta filleissään ja soolo-osuuksissaan. Lensipä rikkoutunut rumpukapulakin lavan poikki kesken miehen soolon. Leni Stern tahtoi jäädä hieman muun bändin varjoon, mutta onneksi hänen tyylitajuista soittoaan päästiin ihastelemaan etenkin rauhallisemmissa soolo-osuuksissa sekä parissa Lenin kirjoittamassa kappaleessa, jotka olivat nostettu settiin mukaan. 

Franceschini ei ylimääräisiä viihtynyt parrasvaloissa vaan vaelteli ympäri lavaa aina kun saksofonille ei ollut töitä. Tämä aiheutti ainakin itsessäni suurta huvitusta herran painellessa lavan uumenista juuri ja juuri keretäkseen omiin osuuksiinsa. Paljon virhemarginaalia ei jäänyt esimerkiksi instrumentin kaulaan kiinnitykselle.

Kitarasoundeissa luotettiin Leo Fenderin perimään niin soitinten kuin vahvistintenkin osalta lukuun ottamatta Miken satunnaista syntetisaattoripedaalin käyttöä. Mike Stern soitti koko keikan tutulla Telecaster-johdannaisellaan. 

Artturi Siromaa