Plinin, eli australialaisen Plini Roessler-Holgaten, aloittaessa keikkansa oli On The Rocksin alakerta aivan tukossa. Keikan alkaessa yhtye olikin silminnähden otettu loppuunmyydystä venuesta vain pari kuukautta edellisen, niin ikään loppuunmyydyn Tavastian-keikan jälkeen. Syynä tämän kertaiselle pienemmälle keikkapaikalle oli kiertue, joka oli buukattu jo ennen Tavastian-pistokeikan sopimista. Totta kai Rocks jäi Plinille pieneksi ja halukkaita lipunostaja näkyi konsertin Facebook-tapahtumassa loppuunmyynnin jälkeen vielä runsaasti.
Keikka lähti pontevasti käyntiin, mutta parin ensimmäisen kappaleen jälkeen ilmeisesti rumpalin läppärin metronomi sanoi sopimuksensa irti ja matka tyssäsi heti alkuunsa. Kiipparisti alkoi paikata kiusallista hiljaisuutta Nintendo Wii -teemakappaletta soittaen ja yleisöstä alkoi kuulua humoristisia huudahduksia. Rumpalin ja teknikon korjatessa tilannetta Plini alkoikin puhua yleisön kanssa ja vitsaili biisien olevan niin hankalia, että tarvitsee pian prompterin eteensä näyttämään tabulatuureja. Ongelma saatiin korjattua melko pian ja musiikki pääsi jatkumaan. Soundit olivat viimeisen päälle kunnossa, niin kuin modernia progea soittavilla bändeillä tuppaa yleensä olemaan.
Yleisössä oli havaittavissa tahditonta päiden nyökyttelyä. Monella tuntui olevan tahdin ensimmäinen isku kateissa etenkin yleisön intoutuessa taputtamaan ja tahtilajin vaihtuessa kesken, mutta eipä tämä mitään tasaisesti rullaavaa lenkkeilymusiikkia ollutkaan.
Bändin keskinäinen kommunikaatio oli hämmästyttävän vähäistä etenkin keikan alkupuolella. Jokainen soittaja tuntui keskittyvän omaan osuuteensa ja basisti Simon Grove silminnähden laskikin tahteja soittonsa mukana. Plinin musiikin parasta antia ovat vaihdokset erittäin progemaisista neljän sormen tapping-kuvioista jazzahtaviin säkeistöihin. Tällaiset rytminvaihdokset tuovat dynamiikkaa paikoin hyvinkin raskaaseen progemetallipaahtoon.
Australialaisen Plinin ja koko yhtyeen äärimmäisestä teknisestä kyvykkyydestä huolimatta soitosta ei paistanut ylitsevuotava näyttämisen halu. Kuitenkin loputtomasta teknisestä ja musikaalisesta annista muodostui yhtyeen kompastuskivi ja kaikista ideoista oli lähes mahdoton saada kuulijana kiinni. Ainakaan ilman progeyliopiston korkeampaa tutkintoa.
Plinin kitaroinnissa ehdottomasti parasta on tarkkaan rytmitetyt soolot, reipas mutta tarkoitusta palveleva kaiku ja äärimmäisen tarkka vibrakammen käyttö. Soolojen kohdalla Plinin kitaraa nostettiin reippaasti ja miehen päästessä kunnolla esiin soitto oli kerrassaan lumoavaa. Erään soolon keskellä yleisössä särkyi lasi täsmällisesti iskun päälle. Ilmeisesti tällaisella keikalla myös yleisön aivot toimivat symbioosissa erikoisten tahtilajien kanssa. Mitä vain voi käydä progekeikalla.
Yleisö oli keikasta ilmeisen haltiossaan, mistä kertoi eräänkin herrasmiehen Plinille osoittama kommentti: “Ai vittu mä rakastan sua”. Näillä saatesanoilla lähti käyntiin Impulse Voices ja koko yleisö oli varmasti samaa mieltä.
Plini käyttää suomalaisen Neural DSP:n Quad Cortex mallinnusprosessoria kitarasoundien luomiseen. Linjatasoinen signaali suoraan kitaralta mahdollisti eritellyn stereokaiun ja modulaatioefektit, jotka eivät mössöytyneet tai sekoittaneet koko bändin soundia.
Musiikki kantoi juuri sopivasti puolitoistatuntisen setin loppuun. Vaikka genressä liikutaankin usein melko kapealla skaalalla, Plinin sopivasti toisistaan eroavat kappaleet pitivät setin varsin mielenkiintoisena. Lavavalaistus oli tärkeässä osassa show’ta, ja valot vilkkuivatkin outojen tahtilajien mukana sulavasti.
Encorerituaali onneksi tajuttiin olla leikkimättä. Plini spiikkasi setin olevan lopuillaan, eikä bändi aio mennä kiusallisesti lavan takanurkkaan seisoskelemaan. Nyt olisi kuulemma aika taputuksille, mikäli jaksaminen riittää parille biisille vielä. Ja riittihän sitä. Hurmiollisten suosionosoitusten saattelemana “encorena” kuultiin koko bändin jamittelupätkä, jonka kohokohta oli kitarabattle. Tosin kakkoskitaristi Jake Lowen valonnopea sekstolipaahto ei aivan yltänyt Plinin lopulta hyvin monipuolisen soiton tasolle. Kitarasankaruuden vastapainoksi yleisöllä riitti sympatiaa myös muille sooloille, mutta etenkin encorepätkän aloittava synafiilistely sai erityiset suosionosoitukset.
Jos oli erehtynyt jättämään takin narikkaan, kuten minä olin, sai omaisuuttaan odotella keikan päätyttyä vielä reilun puolisen tuntia. Jonot sekoittuvat baarin alakerrassa niin narikkaan, merkkakojulle, baaritiskille kuin portaisiin yläkertaan, mutta kaiken kaikkiaan oli loistavaa, että yleisöä riitti Plinille jo toisen kerran näinkin lyhyen ajan sisään loppuunmyydyn keikan verran.