Onko se jazzia? Nik Bärtschin ritualistinen groove kohosi taas Tampere Jazz Happeningin parhaimmistoon

Nik Bärtsch Mobile
Photo: Christian Senti

Nik Bärtsch's Mobile | 5.11.2017 Tampere Jazz Happening | Pakkahuone

Olen nähnyt Tampere Jazz Happeningissa kaksi elämäni ikimuistoisinta keikka ja ne molemmat ovat olleet Nik Bärtschin esittämiä. Vuonna 2007 ihmeteltiin kollektiivisesti Nik Bärtsch’s Ronin -yhtyeen huimaa tykitystä, jossa ”strobot välkkyivät ja arvorakennuksen rappauksen rapisivat”. Nyt Pakkahuoneen lavalla oli pienempi, vain nelimiehinen kokoonpano Mobile, mutta tunnelmassa ei jääty tippaakaan jälkeen. Päin vastoin.

Sveitsiläinen Nik Bärtsch on taitava jazzin popularisoija ja uudistaja. Tarkemmin sanoen hänen musiikistaan on vaikea sanoa, onko se jazzia. Läpisävelletyssä rytmimusiikissa on jätetty tilaa improvisaatiolle ja siinä käytetään jazzille omainaisia instrumentteja, mutta siihen yhteys perinteiseen jazziin jääkin. Progressiivinen ja minimalistinen funk ja avantgarde on se pohja, mille yhtye rakentaa ilmaisunsa, joka tribaalisykkeestä kehittelee ilmoille arvoituksenomaisia Steve Reich -tyylisiä riffejä ja stockhausenmaisia abstrakteja ääniveistoksia. Levyllä yhtyeen kappaleet on nimetty numeroin Moduleiksi, ja todellakin eräänlaisista rytmisistä ja temaattisista palasista yhtye taitavasti rakentelee pyramidiaan. Modulit kietoutuvat toisiinsa, yksi loppuu ja huomaamatta toinen alkaa, tai mestarin huutamasta merkistä: Ho!

”Viileän älyllisestä yleisilmeestään huolimatta musiikki on helposti seurattavaa, kunnes jatkuuvuuden tunne katkaistaan väkivaltaisesti ja mieli tempautuu yölliselle ajelulle.”

Bärtsch on määrittellyt musiikkinsa ritualistiseksi grooveksi. Tämä ritualistisuus ilmenee toistoa hyödyntävistä rytmi- ja motiiviaiheissa sekä niiden kurinalaisessa käsittelyssä. Mobilen kaksi rumpalia Kaspar Rast ja Nicolas Stocker soittavat keskittyneesti eräänlaisia rudimentteja, jotka vievät sekä soittajan että katsojan keskittymiskyvyn hämärään rajatilaan. Polyrytmisesti aihiot lomittuvat seittimäiseksi kudokseksi ja purkautuvat kappaleiden lopussa vapaampiin aksentteihin. Bärtsch soittaa pianolla kuvioita, jotka voisivat olla acid tekno -levyiltä. Bassoklarinettia sekä valtavan suurta kontrabassoklarinettia soittava viiksekäs ”Sha” voi ottaa enemmän improvisatorisia vapauksia. Murevat törähtelyt ja huohottavat hengitysäänet tuovat musiikin suoraan iholle.

Hämmästyttävintä kaikessa on se, kuinka Bärtsch yhtyeineen saa abstraktiin musiikkiinsa ladattua niin valtavasti emootiota. Viileän älyllisestä yleisilmeestään huolimatta musiikki on helposti seurattavaa, kunnes jatkuuvuuden tunne katkaistaan väkivaltaisesti ja mieli tempautuu yölliselle ajelulle. Teatterimaisesti käytetyt ja kappaleiden haukkakohtiin tarkasti reagoivat valot luovat voimakasta dramaa erilaisilla väreillä ja kirkkailla spoteilla. Kaikki on täysin kontrolloitua ja instrumenttien äänet ja valot kuin valtavien hammaspyörien rasahtelua monimutkaisessa kellossa, joka mittaa tietoisuuden aikaa. Juuri oikeaan kohtaan ja arvaamatta Bärtsch soittaa jotain kaunista, beethovenmaisia sointuja, ja minulla on roska silmässä.

Sami Nissinen