Papa Roachin keikka todisti, että yhtyeellä on yksi metalliskenen parhaista keulakuvista – tätä bändiä katsoisi vaikka viikon putkeen

Helsingissä kuultiin myös kunnianosoitus edesmenneelle Chester Benningtonille.

Sami Lommi

Papa Roach
The Circus, Helsinki
26.10.2017

Teksti: Henri Eerola, kuvat: Sami Lommi

Yksi nu-metal -myrskyn terävimmistä atraimista, kalifornialainen Papa Roach, nähtiin suosionsa aallonharjalla 2000-luvun alussa Suomen maaperällä kahteen kertaan. Tämän jälkeen bändiä sai odottaa takaisin yli kahdeksan vuotta.

Vaikka olen seurannut yhtyeen edesottamuksia sen ensiaskelista lähtien ja yhtyeen musiikkikin miellyttää korvaa, en saanut perusteltua itselleni osallistumista sen kolmanteenkaan Suomen-konserttiin Hartwall-areenalla. Osasyy päätökseen oli jo kahteen kertaan puuduttavaksi toteamani illan pääesiintyjä Disturbed, mutta syystä tai toisesta jatkoin itseni vakuuttelua, ettei pomppurockin lähettiläillä olisi minulle mitään tarjottavaa.

Neljä vuotta tästä eteenpäin istuin Helsingin Jäähallin katsomossa alkuperäisenä tarkoituksena nauttia aina yhtä valovoimaisen In Flamesin valoshow’sta. Sitten huomasinkin tuijottavani leuka lattiassa lämmittelybändiä – ja eritoten sen laulajaa.

Papa Roachin keulakuva Jacoby Shaddixin liike ei lopu sitten millään. Mieleen palasivat lukuisat raportit bändin alkuaikojen hikeä ja verta säästelemättömistä performansseista, joissa eritoten laulaja riuhtoi itsensä äärimmilleen.

Nyt lavalla kohkannut bändi ei toki täysin vastannut vuosien takaista kuvausta – näillekin ikä on tehnyt tehtävänsä –, mutta ilmapiiriä dominoivalta kvartetilta olisi silkan heittäytymisen puolesta monelle nuoremmalle yrittäjälle opetettavaa.

Pikakelaus seuraavaan kesään ja Papa Roachin ensimmäiseen klubikeikkaan Suomessa 14 vuoteen. The Circus on ympäristönä kuin mittatilattu bändin käyttöön.

Se on hallia huomattavasti intensiivisempi ympäristö, mutta tarjoaa kuitenkin tarpeeksi lavatilaa Shaddixin riehumiseen. Ottaapa laulaja Warriors-kappaleen tiimellyksessä tilan haltuun ihan kirjaimellisesti juostessaan läpi yleisömeren ja hypätessään juoksemaan pitkin miksauspisteen edessä olevaa kaidetta pitkin.

Laulaja Shaddixia ei voi liikaa hehkuttaa, sillä harvalla laulajalla riittää vimmaa saati jaksamista heilua läpi kahdenkymmenen kappaleen ohjelmiston hetkeksikään rauhoittumatta.

Papa Roachilla on hyvä olla. Se elää uutta renessanssia löydettyään musiikilleen punaisen langan sille ominaisen pomppurockin ja tätä päivää huokuvien elektronisten vaikuttimien välimaastosta.

Puoli vuotta vanha F.E.A.R.-albumi (2015) on hittisinkkujensa myötävaikutuksesta menestys. Levy on houkutellut paikan päälle merkittävän määrän myös nuorempia kuuntelijoita, joille esimerkiksi esiintyjän tähtitaivaalle ampunut Infest-hittiparaati (2000) on tullut tutuksi vasta uudempien albumien innoittamana.

Välillä sitä unohtaa Papa Roachin olevan kohta jo 25-vuotias. En liene ainoa itsensä ikälopuksi tunteva, kun Dead Cell tai vaikkapa Between Angels and Insects kuulutetaan sisään vanhan koulukunnan suosikkeina.

Torstainen Papa Roach -veto on kuin toisinto reilun kahden vuoden takaisesta. Tilanne on kuitenkin siitä eriskummallinen, että vieläkään ei puuduta sitten millään. Voisin katsoa silmät kiiluen tätä bändiä vaikka viikon putkeen.

Jos en olisi nähnyt viime keikkaa, hehkuttaisin menoa sumeilematta, mutta koska takana on parikin kokemusta tätä ennen, on soittajien habituksesta helppo aistia kevyttä rutinoitumista. Helsingin-keikka on syyskuun puolestavälistä kestäneen turneen viimeinen rypistys.

Kauneusvirhe on kuitenkin tulkittava esittäjänsä standardeilla, sillä energiaa ei säästetä tälläkään kertaa.

Eritoten laulaja Shaddixia ei voi liikaa hehkuttaa, sillä harvalla laulajalla riittää vimmaa saati jaksamista heilua läpi kahdenkymmenen kappaleen ohjelmiston hetkeksikään rauhoittumatta. Puhumattakaan siitä, että herra laulaa tänä päivänä paremmin kuin koskaan.

Illan kappalekattauksesta käy eritoten ilmi, että kahta lukuun ottamatta (vuoden 1997 debyytti sekä vuonna 2012 julki tullut The Connection) jokaisella uran albumilla on paikka esittäjän ja sen kuulijoiden sydämessä. Suhteellisen epätasapainoisilta albumeilta (pois lukien Infest) on aina jäänyt elämään yksi tai useampi yleisön suosikki, joten kaikkia miellyttävän settilistan kasaamisen täytyy olla bändille painajainen.

Kunnioitettavaa kuitenkin, että sillä on rohkeutta tiputtaa myös päivänselviä hittejä uusien raitojen tieltä. Esimerkiksi Broken Home jäi tällä kertaa kuulematta.

Myös lievää draaman kaarta on haivaittavissa, kun puolivälin pakeilla tempoa laskettiin kolmen kappaleen ajaksi. Scars, Periscope ja Gravity kävivät hyvästä muistutuksesta, että myös kevyemmällä musiikilla on paikkansa näissä bileissä. Voi jopa olla, että ilman niitä esittäjän noste ei olisi niin hyvällä tolalla kuin on.

Hauskana yksityiskohtana Dead Cell muuntautui puolivälissä Thrown Awayksi ja illan tunteikkain hetki koettiin Foreverin loppuhetkillä, kun bändi alkoikin tapailemaan Linkin Parkin In the Endin kertosäettä Shaddixin kurottaessa kätensä kohti taivasta. Tätä seuranneen Blood Brothersin hän omisti heinäkuussa menehtyneelle Chester Benningtonille.

Settilista:

Crooked Teeth
Getting Away With Murder
Between Angels and Insects
F.E.A.R. (Face Everything And Rise)
Born For Greatness
She Loves Me Not
Scars
Periscope
Gravity
Song 2 (Blur -cover)
Traumatic
Forever
Blood Brothers
American Dreams
Lifeline
Help
None of the Above
Dead Cell
Last Resort
…To Be Loved