Teksti: Jussi Niemi, kuva: Sami Lommi (kuva Helsingin-keikalta 11.6.)
On se hienoa ja voimaannuttavaa, kun näkee todella arvostamansa taiteilijan lauteilla (neljättä kertaa) ja tämä 76-vuotiaanakin tarjoaa aidon ja syvän elämyksen.
Miksi se Patti Smithilta onnistuu? Siksi, että hän on pohjimmiltaan spirituaalinen saarnaaja, eräänlainen atomiajan profeetta, joka havainnoi elämää ja maailmanmenoa tarkasti ja sanoo mitä ajattelee siitä ja tarkoittaa mitä sanoo. Pattin itsensä mukaan hän on ennen kaikkea työntekijä, ja hän tietää työnsä merkityksen.
Tästä rock’n’rollissa pitäisi olla kyse. Että kaikki hevonpaska jätetään pois ja keskitytään vain ja ainoastaan asiaan. Täydestä sydämestä, älyä ja huumoria unohtamatta.
Näin teki Patti Smith ja sai siihen laittamatonta apua bändiltään, josta on hioutunut huikean sävykäs ja dynaaminen, etten sanoisi hienostunut ryhmä. Japanilaisen zen-mestarin näköinen rumpali Seb Rockford ei hakannut halkoja vaan lietsoi bändiä erinomaisen herkällä vaistolla, lämpimän sensuellisti. Tony Shanahan edusti basistina 1960-luvun melodista koulukuntaa Jack Brucen, Phil Leshin ja Jack Casadyn jalanjäljissä ja teki tarpeen vaatiessa tyylikästä jälkeä myös sähköpianolla ja uruilla.
Varsinainen pandoran lipas oli Pattin poika Jackson. Eleetön pitkä mies soitti loisteliaan ilmeikkäästi kaikki kliseet välttäen. Hänelläkin referenssi asettui 1960–70-lukujen taitteeseen. Ilmeisesti Jackson on jatkuvasti kehittynyt (ja varmaan kehittyy edelleen) soittajana, koska sai nyt reippaasti enemmän tilaa kuin muutama vuosi sitten Porissa ja Flow’ssa.
Keskiössä oli tietenkin Patti, jolla edelleen oli asuna valkoinen paita, mustat liivit ja musta puvuntakki farkkujen seurana. Beat-runoudesta lähtevänä hän avasi illan säestyksettä tuoreella runollaan The New World. Se oli maalailevan optimistinen ja kauneutta tiukkuva näkemys siitä, mitä meillä voisi olla, jos tulisimme järkiimme.
Improvisaatio oli kuvassa mukana kautta illan, sen paremmin uudemmat kuin vanhatkaan biisit eivät peesanneet levyversioita. Jotkut erkanivat niistä hiukan, toiset paljonkin. Yhtä kaikki, Waiting Underground, Nine ja My Blakean Year olivat koskettavia biisejä, vaikkei niitä suurempi yleisö muistakaan. Viimeksi mainitun yhteydessä Patti puhui siitä akuutista tosiasiasta, miten monet ihmiset maailmassa tekevät joka päivä tärkeää työtä hyvin, vaikka korvaus on ihan alakanttiin. Maailman suuriin runoilijoihin laskettu William Blakekin kuoli köyhänä.
Aivan mahtavia olivat coverit. Dylanin pitkällä kaavalla vedetty All Along the Watchtower ei jäljitellyt tekijän eikä Hendrixin versioita, vaan lähti omille teilleen heti lempeästä alusta hiljalleen villiksi kiihtyneeseen loppuun. Neil Youngin After the Gold Rush puolestaan oli äärimmäisen intiimi rukous Pattin laulaessa tämän jo 50 vuotta sitten luontokatoa povanneen haikean laulun ainoastaan Shanahanin pianon säestyksellä. Televisionin Break It Upin Patti kertoi kirjoittaneensa (silloisen poikaystävänsä) Tom Verlainen kanssa Horsesia valmistellessaan Jim Morrisonille, mutta nyt se omistettiin melko hiljattain kuolleelle Tomille.
Humoristisen alustuksen saanut (jokeen Patti ei ole koskaan halunnut kusta) mutta luonteeltaan jylhän kohtalokas Pissing in a River taas osoitettiin juuri poistuneelle Tina Turnerille. Kyllä siinä itselleni vähän pala kurkkuun nousi.
Because the Night kajahti jo reilusti puolitoistatuntisen setin alkupäässä ja sai monet nousemaan tuoleiltaan tanssimaan, mihin Patti kovasti kehotti meitä myös Dancing Barefootissa. Huomattava osa täydestä salista ei sen jälkeen paljon penkkiä kuluttanut.
Ajoittain vähän akustista kitaraa rämpytellyt papitar mokasi parin biisin alun, mutta keskeytti ne ja humorististen kommenttien jälkeen veti ne komeasti. Ehkä näiden ja tehokkaasti hiljentämänsä häirikön vuoksi esitys alkoi käydä yhä vimmaisemmaksi, ja rajusti improvisoitujakin osuuksia sisältänyt Gloria oli jo hurjaa tilitystä. Jeesus lunasti jonkun synnit kuolemallaan, mutta ei mun. No, pelkästään tällä keikalla uskon Pattin lunastaneen muutamankin syntinsä.
Aplodit olivat massiiviset ja tulivat täydestä sydämestä, joten hetken hengähdyksen jälkeen porukka palasi tarjoilemaan vielä People Have the Powerin. Sen lopuksi Patti muistutti, että viime kädessä meillä tosiaan on valta ja sitä pitää käyttää. Use your voice, change the world!
Tehdään nyt kipin kapin niin!
