Rock on yhä rajaton riemu – Underground Rock Orchestra Someron Esakalliolla

Somerolla nähtiin ug-rockia superkokoonpanon voimin.

Timo Isoaho

Soundin Arttu Seppänen (teksti) ja Timo Isoaho (kuvat) ajelivat viikonloppuna Somerolle todistamaan M.A. Nummisen johtaman Underground Rock Orchestran keikan. Reissu kannatti.

Underground Rock Orchestra
13.8.2016
Esakallio, Somero

Jos haluaa löytää Flow-viikonloppuna täyden vastakohdan kaupunkifestivaalin tarjoamalle keikkakokemukselle, niin somerolaisen metsän reunalla sijaitseva tanssilava Esakallio on juuri kaikkea sitä. Kun ranskalainen M83 esitti messiaanista, lämpimästi syleilevää synapoppiaan Helsingin Suvilahden pimenevässä lauantai-illassa vegaaniherkkujen keskellä, niin samaan aikaan somerolaisella tanssilavalla M.A. Nummisen johtama Underground Rock Orchestra kehottaa haistamaan vessan seinää. Kasvisruokaa toki löytyy – jos poimii makkaraperunoista nakinpalat pois.

“Ei kelpais ehkä Morrisseylle keikkapaikaksi”, seurueemme jäsen miettii.

Irrationaalinen vertailu kumpuaa täysin subjektiivisesta, jokavuotisen säännöllisestä festarikokemuksesta Flow’ssa, joka vaihtui tänä vuonna Varsinais-Suomen eksotiikkaan. Underground Rock Orchestran psykedeelinen rock olisi tosin istunut tämän päivän Flow’hun siinä missä J. Karjalaisen kaltainen instituutiokin.

Underground Rock Orchestra kuva Timo Isoaho 9V2A2416

Institutionaalinen asema on myös Underground Rock Orchestralla, jonka juuret ovat 60-luvun edistysmielisten kokeellisessa eetoksessa sekä vuonna 1969 Love Recordsin julkaisemassa Suomen Talvisota 1939-1940 -levyssä. Levyn materiaali ei tietenkään enää tänä päivänä ole samalla tavalla radikaalia kuin vuonna 1969, jolloin se piti kieltää muun muassa Yleisradion ohjelmista, mutta sen ajattomuus ja tärkeys muodostuu itse syntyprosessin kautta, joka kuvaa jatkuvasti uusiutuvia sosiaalisia, musiikillis-poliittisia prosesseja: levy kumpusi siitä samasta turhautuneisuudesta, mistä esimerkiksi punk kumpusi 1970-luvun lopussa – ja mistä se ainakin osin myös yhä kumpuaa. Taiteen saralta esimerkkejä löytyisi kosolti muitakin alkaen kuvataiteen eri suuntauksista.

Itse mainioiden kappaleiden lisäksi tämä syntyprosessi on erottamaton osa Suomen Talvisodan (ja sittemmin vuonna 1979 perustetun Underground Rock Orchestran) merkittävyyttä, joista ensiksi mainittu oli vallankumouksellisen 60-luvun yksi radikaaleista verrattain takapajuisessa ja konservatiivisessa Suomessa. Yhtyeen keikat muistuttivat perinteisen konsertin sijaan pikemminkin performatiivisia happeningeja – keikkaan saatoi kuulua esimerkiksi runoilija Jarkko Laineen pitämä esitelmä, kuten Kokoomusnuorten juhlissa kävi. Musiikillisesti bluesin ja rock’n’rollin standardeja, luonteeltaan ja estetiikaltaan punkia. Tarkoitus oli olla kaikkea muuta kuin sovinnainen, ja monilta se menikin aikanaan ohi.

“UG-rock ei saavuttanut 60-luvun lopussa ihan tällaista suosiota.”

Mauri Antero Numminen kommentoikin jo heti konsertin alkuun valtavien aplodien saattelemana tätä vuoden 1969 ja 2016 välistä kontrastia ystävällisesti virnistäen: “UG-rock ei saavuttanut 60-luvun lopussa ihan tällaista suosiota.”

Underground Rock Orchestra kuva Timo Isoaho 9V2A2306

Keikan aloittaa yllättävästi yksi Suomen Talvisota -levyn haastavimmista kappaleista, Tehtaan vahtimestarit, mutta 76-vuotias Numminen pudottelee lyriikat yhtä hengästyttävään tahtiin kuin aikoinaan levylläkin. 70-vuotias kitaristi Antero Jakoila ottaa luulot pois heti ensimmäisellä soolollaan.

Underground Rock Orchestra on vuosikymmenten varrella kokenut monia muutoksia kunkin soittajan tilanteen mukaan, mutta Esakallio-keikan kokoonpanoa voi huoletta kutsua superkokoonpanoksi: Nummisen ja Jakoilan lisäksi lavalla ovat Pedro Hietanen (piano), Pave Maijanen (basso), Jukka Orma (sähkökitara) ja Sami Kuoppamäki (rummut). Kuoppamäkeä lukuun ottamatta kaikki jäsenet ovat alkuperäisiä Underground Rock Orchestra -jäseniä. Näistä Jakoila ja Numminen olivat jo Talvisota-levyllä mukana. Levyn pääsolisti Rauli Badding Somerjoki puuttuu – mutta ei hätää, hän seisoo liikkumattomana lavan vieressä vitriinissä yhdessä Unto Monosen kanssa. Baddingin lauluosuudet suoritti tietysti Numminen.

Underground Rock Orchestra kuva Timo Isoaho 9V2A2293

Tehtaan vahtimestareiden jälkeen ilakointi jatkuu: Vihreä valta ja Liput liehuivat saavat myös yleisön laulamaan mukana: ”Haista, haista, haista, vessan seinää…”

“Mä oon niin vitun onnellinen”, kaverini hihkuu toistuvasti kappaleiden välissä – eli niissä ainoissa ja harvoissa kohdissa, kun hän ei laula mukana tai huuda suosionosoituksia bändille.

Olennaiseksi osaksi keikkakokemuksen hienoutta muodostuu Esakallion tanssilavalle tyypillinen infrastruktuuri, joka vei keskelle suomifilmien estetiikkaa; miesten- ja naistenhaku-valotaulut, iso kuusien suojassa sijaitseva ulkoterassi sekä sisätilan oma kaljakarsina, josta ei ole rapisevan ja helposti hajoavan muovituopin kanssa valtavalle ja kaikuisalle tanssiparketille mitään asiaa. Keikan aikana yleisö intoutuu jytimään niin kovaa, että parketin valtavat puulaudat tuntuvat pettävän alta.

”Parketin valtavat puulaudat tuntuvat pettävän alta”

Talvisota-levyn keskeisimmän materiaalin lisäksi settilistaan on otettu mukaan myös harvoin kuultu kattaus myöhempiä underground-kappaleita. Kun Underground Rock Orchestra perustettiin vuonna 1979, yhtye otti siitä alkaen tavaksi muistuttaa itsestään noin 10 vuoden välein uudella kappaleella. Hurriganesin kanssa yhtye äänitti juuri tuolloin punk-vaikutteisen singlen Joka kymmenes vuosi. Samaan harvinaisuuksien osastoon kuuluu yli 7-minuuttinen balladikummajainen, Jarkko Laineen sanoittama Mies ja nainen.

Underground Rock Orchestra kuva Timo Isoaho 9V2A2250

Soolotilaa oli varsin runsaasti: Pedro Hietanen näytti jälleen, että hän pystyy soittamaan mitä vain ja herkutteli usealla nopeatempoisella pianosoololla. Jukka Orma puolestaan toi yhtyeeseen komeilla, säröefektein kuorrutetuilla sooloillaan kurantin psykedeelisen rockin sävyjä. Etenkin psykedeeliseksi sovitetussa Dägä-dägässä hän pääsi loistamaan. Silminnähden innostunut Orma juoksenteli koko keikan ajan ympäri lavaa, kuin metsään vapautettu irlanninsetteri. Pave Maijaselta jäi kuulematta bassosoolo, mutta Sami Kuoppamäki repi omassa soolossaan komeasta Kumu-setistään senkin edestä.

”Silminnähden innostunut Orma juoksenteli koko keikan ajan ympäri lavaa, kuin metsään vapautettu irlanninsetteri.”

Numminen rytmitti konserttia kertomalla kappaleiden syntytaustoja ja muita kappaleisiin liittyviä muistoja vuosien varrelta. Tarinoista muodostuikin tärkeä osa setin narratiivia. Yleisöä naurattivat Baddingin ja Jarkko Laineen käyttämät salanimet tai SKDL:n juhlissa aikoinaan paheksuttu Vihreä valta: “Kuules Numminen, näin kepulaista kappaletta et sitten jatkossa enää täällä esitä.”

Varsinaisen setin päätteeksi kuultiin vielä rautaisannos jytää: Talvisota-rock ja Mielitauti-rock, ja ilta viimeisteltiin encoressa Nummisen Ludwig Wittgenstein -sävellyksillä.

Esakallio pullisteli yleisöä ja hupisolmioiden määrästä päätellen väkeä oli saapunut paljon myös nimenomaan illan pääesiintyjän Eläkeläisten vuoksi. Lavan edustalla kädet jäävät kauhomaan ilmaa humppacovereiden tahtiin, kun kurvaamme taksilla Someron yöhön.

Sunnuntai-iltana klo 19.09 puhelimeeni tulee tekstiviesti:

Minähän olin aivan innoissani a) bändin loistovireestä, b) yleisön riemusta – ja hämmästyksekseni – mukana laulamisesta, mitä ei tavallisesti minun keikoillani tapahdu. T. MAN, joka nyt lepäilee pari päivää.

Numminen tuntee sanonnan never say never, enkä itsekään kokenut Esakallion keikkaa jäähyväisesiintymisenä, vaikka näin joissain yhteyksissä ehdittiin mainitakin. Underground ei jätä jäähyväisiä.

Vuonna 1981 ilmestyneessä Terässinfonia-kirjassa Numminen kirjoittaa filosofi Esa Saariselle tekstinpätkän, joka sattuu kuvaamaan varsin hyvin myös Someron lauantai-illan jälkitunnelmia näin 35 vuotta myöhemmin:

Viimeinen undergound-keikka? kysynet. Ei varmaankaan. Mutta viimeinen underground-keikka tällä ohjelmistolla, joka rakentui pääasiassa Suomen Talvisota 1939-1940-levyn materiaalin varaan […] Ilmoituksissa oli mainittu, että tämä on viimeinen Underground-rock-orkesterin esiintyminen.

Oli siis syytäkin lopettaa. Vaikka yleisö oli aivan villinä ja vaati lisää. Underground-rock-yhtye oli tullut päätepisteeseensä. Levyllä se jatkaa tehtäväänsä nouseville rock-polville.

Teksti: Arttu Seppänen
Kuvat: Timo Isoaho

Underground Rock Orchestra kuva Timo Isoaho 9V2A2255 Underground Rock Orchestra kuva Timo Isoaho 9V2A2275 Underground Rock Orchestra kuva Timo Isoaho 9V2A2284 Underground Rock Orchestra kuva Timo Isoaho 9V2A2208