Säkenöintiä Euroopan itälaidalla – Raportti Station Narva -festivaaleilta

Neljäs Station Narva kipinöi sähköisiä rytmejä ja painavaa sanailua. Matti Komulainen raportoi paikan päältä.
12.8.2021 12:21

Station Narva
5.–8.8.2021
Narva, Viro

Teksti & kuvat: Matti Komulainen

Elektron, junglen, drum’n’bassin ja acid housen pioneereja sekä uusia tuulia. Pianoimprovisaatiota ja r&b-hehkutusta. Räpin paloa ja kimppakaraokea. Niitä kaikkea tarjosi neljäs Station Narva.

Konkarinimet Sven Grünberg, A Guy Called Gerald ja Roni Size kiilasivat festarin isoimmiksi nimiksi islantilaisstarojen GusGusin ja Vökin keikkojen tyssättyä koronakontaktiin. Import-aktit saivat haastajakseen liudan nousevia tekijöitä.

Esimerkiksi venäläisen Aigelin sähäkkä pulssitus, narvalaisen AveNuen runolliset tarinat, tallinnalaisen Huntin sielukas popitus, Modulshteinin soittimin ja konein luotu acid jazz, Vaiko Eplik & Eliitin isoeleinen bändipauhu, monikulttuurisen Yasmynin r’n’b-trap-neo-soul ja Kristjan Randalun pianoresitaali avarsivat kukin osaltaan festarin ohjelmaspektriä.

Suomea Narvassa edustivat tummia riimejä rumpalin tahdittamana tiputtanut View alias Juuso Ruohonen sekä tiedostavilla teksteillään profiloitunut New Ro aka Ronja Stanley – kyllä, se sama, jonka isä Richard oli aikoinaan valokuvaamassa ja tuottamassa Hurriganesin Roadrunneria.

Station Narvassa myös keskusteltiin musiikin kuuntelun ohella.

25 artistin kattaus tarjoiltiin pääosin Narvan Hermannin linnassa. Tanskalaiset perustivat sen 1250-luvulla Narvajoen rannalle. Sittemmin sitä parantelivat ja laajensivat muun muassa saksalainen ritarikunta ja ruotsalainen vallasväki. Nyt kaupungin yhtenä symbolina toimivan Pitkän Hermannin tornin ympärillä tehtiin jälleen uudenlaista historiaa – harva festivaali järjestetään yhtä päheissä puitteissa.

Linnan pohjoispihalle oli sijoitettu päälava. Sen keikkoja pääsi seuraamaan kentän lisäksi molempien sivujen muureilta. Linnan sisäpihalla oli intiimimpi pikkulava. Sisäpihalta myös kuljettiin linnan sisätilojen estradeille. Dormitorium oli klubimainen sali, Refectorium taas noin satapaikkainen konserttisali.

Liveohjelmaa jatkoivat joenvarren Ro-Ro-klubin yösessiot. Ohjelmaan sisältyi myös ajankohtaisiin teemoihin pureutunut musiikkikonferenssi, julkisia keskusteluja, erilaisia näyttelyjä sekä ilmaiskeikkoja Narvan keskustassa ja Kudruküla-mökkiyhteisössä kaupungin ulkopuolella.

Station Narvan päälavan keikkoja pääsi seuraamaan halutessaan linnan muureilta.

Station Narva on menestyksekkäästi rakentanut siltaa moneen suuntaan. Itä-Virossa Venäjän rajalla kävijä tuntee olevansa ulkomailla. Venäjää kuulee puhuttavan kaikkialla, viro on täällä pienen vähemmistön kieli. Kaupunkikuvassa korostuu se, että Narva tuhottiin lähes viimeistä rakennusta myöten toisessa maailmansodassa, jonka jälkeen se asutettiin venäläisellä siirtoväestöllä.

Ostalgikolle Narva tulvii bongattavaa stalinistisesta brutalismi-arkkitehtuurista yksittäisiin muistomerkkeihin, jotka kertovat menetetystä entisestä Narvasta barokkirakennuksineen ja huvilakeskittymineen.

Station Narvassa noudatettiin samoja turvallisuusohjeita kuin rajamuodollisuuksissa. Sisääntulon yhteydessä tarkastettiin EU-koronatodistus tai vaihtoehtosesti otettiin Covid-19-pikatesti. Kontrollin läpäissyt sai rannekkeen ja pääsi alueelle. Kaikkiaan tapahtuma keräsi reilut 2000 kävijää.

Sven Grünberg ja Eesti Elektroonilise Muusika Seltsi Ansambel veivät vintage-elektron tunnelmiin.

Station Narvan musiikkiohjelma oli keskitetty perjantaille ja lauantaille. Skaala oli laaja. Perjantain ja koko festarin avasi Sven Grünberg. Virolaisen progen ja elektron pioneeri aloitti 1970-luvulla kokoonpanoissa Mikronid, Ornament ja Mess. Myöhemmin hän on tehnyt elokuvamusiikkia kymmeniin leffoihin, mukaan lukien neukkukauden scifi-fantasia-kulttifilmi ”Hukkunud Alpinisti” hotell / Dead Mountaineer’s Hotel (1979) ja Viimeiset (2020), jota tähdittävät Laura Birn ja Tommi Korpela.

Grünberg tarjosi kokonaisuudessaan vuonna 1981 julkaistun albuminsa Hingus (”Hengitys”), tulkkinaan sähköistä musiikkia vuonna 2017 esittämään perustettu Eesti Elektroonilise Muusika Seltsi Ansambel. Täpötäysi Refectorium-salillinen seurasi harvinaista tapausta herpaantumatta.

Konsertti edusti varhaista elektroa osin periodisoittimin, mukana kaikkea Thereministä Roland-kasitonniseen ja Mac-arsenaaliin. Äänirekistereistä nousi mieleen Klaus Schulzen ja Tangerine Dreamin maalaileva synailu. Kellojen kumu sointivirrassa saattoi vuorostaan viitata maestron orientaaleihin mieltymyksiin, vaikuttaahan hän myös Viron buddhalaisen instituutin puheenjohtajana. Niin tai näin, Grünberg sai palata shown jälkeen pariinkin otteeseen lavalle yleisön aplodeeratessa seisaaltaan.

Linnan pienemmässä Dormitorium-salissa popitti virolainen naiskaksikko Hunt. Energinen indie-soulia läppärielektroon miksaava paahto voimaantui lauluosuuksista sekä VJ Kristin Pärnin operoimista taustaprojisoinneista, joihin oli panostettu isosti. Tausta sosiologian ja musiikkitieteen tutkijoina toi kontrastia Hannaliisa Uusman ja Brigitta Davidjantsin ulosantiin hyvällä tavalla.

Hunt merkitsee viroksi sutta mutta mikään hukkaveto ei popduo ole livenä.

Vaiko Eplik (oik.) ja Eliit oli Station Narvan isoimpia virolaisia suosikkeja.

Laulaja-lauluntekijä Vaiko Eplik on virolaisen bändikentän isoja nimiä. Sen näkyi kitaristi-laulajan sekä superyhtye Eliitin keikalla linnan päälavalla. Yleisö otti koplan heti omakseen laulaen ja tanssien mukana hamaan finaaliin saakka. Tunnelataus näkyi niin ikään juhlakansan kasvoilta – tätä yhteistä elämystä oli odotettu koronapiinassa.

Moisen rinnalla samalle lavalle myöhemmin noussut britti-dj Nathan Fake oli väritön säätäjä, joka kyllä sai pidettyä sykkeen yllä mutta ei juuri muuta vahvasta Border Community / Ninja Tune / Cambria Instruments -työhistoriasta huolimatta. Nomen est omen.

Dormitoriumissa View eli Juuso Ruohonen näytti mallia, miten homma hoidetaan himaan Suomessa. Tyylitajuinen räpäyttäjä työsti lavaa maanisesti lyömäsoittajan tahdittamana koukuttaen yleisön jo kättelyssä. Heittäytyminen emotionaaliseen virtaan toimi kahteen suuntaan, kun asenne oli anteeksipyytelemätön mutta otti silti yleisön huomioon herkällä tatsilla. Myötäelämisen pilkahdukset uuden albumin I Saw the Same Dream Every Nightin poiminnoissa toivatkin genressä verraten epätavallista dynamiikkaa räyhään trap-räp-rymistelyyn. Ilmankos väki pysyi hyppysissä hyvin aivan keikan loppuun asti.

View osui ja upotti Station Narvassa.

Discours Synthetiquen meiningissä oli ironista pilkettä.

Pietarilainen Victor Kudryashov on yhtä kuin Discours Synthetique. Dormitoriumissa se vaikutti taideprojektilta, jossa yhdistyy synakoulukunnat 1980-luvun mustahuulien synkistelystä ranskalaiseen synthwaveen ja germaanisiin minimalisteihin, kuten Trio ja Deutsche Amerikanische Freundshaft. Toisaalta konetykytys oli yrmyn askeettista ja hetkittäin jopa aggressiivista, mutta yhtä usein showsta paistoi ironinen huvittuneisuus synapopin ensi aallon uusromantikkoja kohtaan. Otollisimmillaan touhusta kumpusi iloisen tanssittavaa pauketta.

Pienellä linnapihalla otti yleisöä haltuun Yasmyn. Hän piti väen näpeissään kahden tanssijan hunajoimana. R&b / trap / neo-soul -henkinen pompotus nappasi festaritunnelmaisessa illassa. Juuret Dominikaanisessa tasavallassa välittyivät virottaren showhun välittömyytenä. Ei ihme, että Yasmyn näytti puhuttelevan tasapuolisesti koko juhlakansaa.

Yasmyn puhutteli juhlakansaa lähietäisyydeltä.

A Guy Called Gerald tietää, miten luodaan audio-parhautta livenä.

Päälavalla illan päättänyt A Guy Called Gerald muistutti, mistä on parhaat livekeikat tehty. Jehun läsnäolo ja yleisön reaktioiden havainnointi yhdistettynä isoon saundiin nosti setin GusGusin hasbeen-paikkauksesta perjantain pääesiintyjäksi.

Gerald Rydel Simpson osallistui acid housen ja teknon kehittelyyn ensin 808 State -koplassa ja sitten omillaan 1980-luvun lopulla. Hänen nykyinen äänimaailmansa karttaa yksioikoisia ratkaisuja ja vetoaa sen myötä eklektisyydellään. Äänentoisto oli kuohkean täyteläistä ja iski koko kehoon sub-basson kerroksellisella möyrinnällä, jota päällikkö annosteli nyansoidusti.

Kristjan Randalu touhusi jälleen jotain aivan muuta. Lauantain avannut Refectorium-konsertti oli muodoltaan pianoresitaali mutta musiikki itsessään kaartui meditatiivisesta zen-jazzista kuvalliseen tarinankerrontaan.

Randalun vuolas tyyli toi mieleen paitsi klassisen pianoestetiikan, myös improvisoinnin hetkestä syttyvän tässä-ja-nyt-intensiteetin. Ilmaisun ydin muodostui vapaasta virtauksesta, joka nivoutui musiikin sisäiseen avaruudellisuuteen.

Kristjan Randalu vei toisiin tiloihin ja tunnelmiin pianokeikallaan.

Herbie Hancockinkin kehuman virtuoosin ohjelma ulottui varhaislevystä Desde Manhattan (Jazz’n’Art 2009) Randalun oman bändin ECM-debyyttiin Absence (ECM 2018). Moodit vaihtuivat avausveto Sisun flyygelin kielten näppäilystä Lumen vinhasti läikehtivään salamasoittoon. Salin holvikaarista tuntui heijastuvan äänikudokseen omaa, aikaa uhmaavaa väreilyä.

Myöhemmin alkuillasta päälavalla väkimassaa liikutti vakuuttavimmin Aigel. Venäjän tataari Aigel Gaisina on runoilija, aktivisti ja räpperi, pietarilainen Ilya Baramiya taas hoitaa masiinat.

Duona he suoltivat tiukkaa sähköistä hiphopia, jonka lyyriset ornamentit kietoivat sisäänsä vankkoja kannanottoja. Rytmipurskeet kalskahtivat usein teknolta hieman Run the Jewelsin tyyliin. Kertosäkeet tarttuivat yleisöön, joka hoilasi niitä mukana sen minkä tanssimiseltaan ehti. Ja mikäpä ettei – hitit kuten Chiotkiy potkivat kielimuurin yli.

Aigel ottaa kantaa kursailematta.

Yleisö osoitti suosiotaan myötäelämällä Station Narvassa.

Modulshteinissa oli samanhenkistä vetovoimaa. Virolaistrio loi särmikästä sointiaan konein ja perinteisin instrumentein. Pääpukari-tuottaja Aleksander Zhedelyov räpläsi Macia ja muita vermeitä, ja lisäksi kerrosti ja luuppasi kitaraansa kokonaissointiin. Marten Altrov täydensi äänikudosta efektoidulla klarinetilla, bassoklarinetilla ja EWI:llä. DJ Bandit vastasi rytmiosastosta levysoittimella ja sämplerillä. Tulos? Acid jazzia, jossa orgaaniset elementit ryyditettiin sähköisin tehostein tiukalla näkemyksellä.

Modulshtein yhdistää saundissaan orgaanisen elektroniseen.

AveNue pani kuuntelijat polkkaamaan miten tahtoi.

AveNue oli monille paikallisille selvästi viikonlopun ykkösbändi, nauttiihan narvalainen kokoonpano laajasta suosiosta kotikentällään. Se näkyi paitsi koko päälavan edustan leveydeltä eteen- ja taaksepäin velloneena rivitanssina, myös kimppakaraokena, kun yleisö lauloi mukana elämästä kaunistelematta ja sensuroimatta kertovia kappaleita. Lähin verrokki on kuulemma Vladimir Vysotski, venäläinen runoilija, laulaja-lauluntekijä ja näyttelijä.

Solisti Vladimir Cherdakovin komentaman bilekoneen juju oli sisällön lisäksi muodossa. Musiikissa sulautettiin yhteen muun muassa polkka, reggae, cajun sekä basistin mukaan ujuttamat funk-pyrähdykset.

New Ro puolestaan saattoi olla kotikutoisuudessaan illan sympaattisin akti. Dormitorium täyttyi tappiin, kun vokalisti Ronja Stanley otti lavan haltuun. Hän käsittelee teksteissään suorasukaisesti muun muassa kokemaansa lähisuhdeväkivaltaa ja huumeongelmia. Kaikupohjaa löytyi yleisöstä, joka soi myötätuntoa New Ron puheille toksisesta poikaystävästä. Househenkisen karu saundi toi paikoin mieleen Peachesin, ja mielikuvaa tuki myös shown tuju naisenergia.

New Ro avautuu kipeistä kokemuksista.

Roni Size turvautui itsetehostukseen.

Lauantain päälavan viimeinen akti Roni Size sen sijaan jätti ristiriitaisen vaikutelman. Ryan Owen Granville Williamsilla on kiistaton asema elektronisen popmusiikin lähihistoriassa junglen ja drum’n’bassin tienraivaajana ja alan keskeisenä vaikuttajana. Silti keikka ja artistin itsetehostus jättivät kylmäksi.

Toistuva oman nimen huudatus ja soiton lomaan ujutetut tietoiskut artistin tärkeydestä herättivät myötähäpeää. Vaikka ollaankin EU:n äärimmäisellä itärajalla, jotain jengi Narvassakin tietää. Liekö syynä ollut juuri moinen yleisön aliarviointi vai touhun yleinen flegmaattisuus, aika moni äänesti jaloillaan ja poistui ennen keikan päättymistä. Brown Paper Bagin muistokaan ei muuttanut tulokulmaa muuksi.

Lisää luettavaa