Täältä pesee! Tampereen Jazz Happening näytti, miten pahuksen kovia jazzbändejä Suomesta löytyy

Gourmet.
Riikka Vaahtera

Jazz Happening
Tullikamari, Tampere
29.10.–1.11.2020

Teksti: Jussi Niemi

Tampereen Jazz Happening järjestettiin koronasta huolimatta tänäkin vuonna, tällä kertaa pelkästään kotimaisin artistein. Idea oli yksinkertaisuudessaan nerokas ja toimi loistavasti, sekä taiteellisesti että moraalisesti. Täytyy nostaa hattua juhlan vetäjille Minnakaisa Kuivalaiselle, Kuhna Kauppiselle ja kaikille muillekin, jotka olivat tapahtumaa toteuttamassa. Let’s face it: moni muu olisi vain nostanut kädet pystyyn mahdottoman edessä.

Ei harmita kuin se, että ulkomaalainen yleisö – jota normaalisti on aika paljon – ei nyt päässyt toteamaan, miten kova taso meillä jazzissa(kin) on. Mutta kyllä he sen varmaan ovat jo aikaisemminkin huomanneet.

Sekä Pakkahuoneen että Telakan sisäänpääsymäärää oli tietenkin rajoitettu määräysten mukaan, mutta Pakkahuoneella sillä oli sellainen bonus, että kun nouseva ”urheilukatsomo” oli poistettu ja koko tila väljästi täynnä pöytiä ja tuoleja, niin yleisvaikutelma oli kodikkaampi ja klubimaisempi. Itse Klubi oli samaa tilaa, mutta bändejä siellä ei nyt nähty.

Jazzillista r&b:tä ja zappamaista iloittelua

Perinteisesti ilmainen torstain avaus – nyt poikkeuksellisesti Pakkiksella – oli niin täynnä, että missasin kokonaan laulaja Kielo Kärkkäisen Carmen McCray –tribuutin. Harmi, sillä eihän jazz-laulajien aateliin lukeutuvaa McCrayta nykyään kuule oikein missään livenä tulkittuna.

Sain lohtua kun lopulta pääsin nauttimaan puhaltaja Masa Orpanan Honkista. Nyt kahdella muulla puhaltajalla laajennettu orkesteri veivasi vanhan liiton instrumentaali-r&b:ia sellaisella rakkaudella ja yrittämättömällä helppoudella, johon ei ole mitään oikotietä. Olisin voinut kuunnella bändiä vaikka koko illan. Svengin ja rullauksen rentous ja hyvinkin jatsikkaiden soolojen sielukkuus meni koko ajan niin korkealla tasolla. Sikäli kuin tiedän, kukaan muu ei Suomessa oikein soita tällaista 1950-lukupohjaista mustaa meininkiä eikä ainakaan näin laittamattoman sielukkaasti. Silkkaa lääkettä!

Avausillan päätti Markus Pajakkalan Utopianisti, ja sekin toimi erinomaisesti. Tamperelainen veljesliittomeininki loisti, kun Markus kutsui pariin biisiin vielä mukaan Honkin torvisektion. Omalla materiaalilla operoiva bändi on mehukasta herkkua kelle tahansa Zappan ystävälle, eikä tilannetta pahenna pääinspiraatiota tukeva Pekka Pohjola –vaikute.

Jaakko Luoman erittäin napakka bassotyö tuntuikin olevan se punainen lanka, joka piti hetkittäin melkein tolkuttoman runsaana sykkivän koneen kasassa. Tuomas Marttilan marimba toi kiperäkierteiseen mutta lämpimän huumorintajun suolaamaan musaan pikantin sävyn, ja Antero Mentun korkeajännitteisesti ujeltava kitara muistutti Robert Frippin omalaatuisuudesta johtajan monien puhallinten ja Olli Helinin trumpetin säkenöidessä ilotulituksen tavoin.

Coltrane nousi kuolleista ja prognoosi ilahdutti

Perjantaina Pakkiksella myönnettiin Yrjö-palkinto tenoristi Timo Lassylle. Ihan aiheesta. Varjo-Yrjökin meni hyvään perheeseen Eclipse Musicia pyörittävälle ja muun muassa Pink Floyd -tribuutti Pulsessa kitaroivalle Tapio Yliselle. Lisäksi toimittaja Matti Laipio palkittiin pitkästä ja merkittävästä työstään musiikin parissa Andania-palkinnolla.

Iro Haarla Quartet. Kuva: Maarit Kytöharju

Pianisti Iro Haarlan kvartetin setistä kuulin vain jälkipuoliskon. Ainakin kuulemani osuus kuulosti suorastaan hämmästyttävästi John Coltranelta 1960-luvun puolivälissä. Ei vähiten siksi, että tenoristi Juhani Aaltosta voi ihan ilman vitsiä sanoa Suomen ’Traneksi. Sama intohimo, myötätunto ja mielikuvituksellinen näkemys. Kun lopussa esiteltiin bändi, niin oli aivan selvää, että se valtavin aplodien aalto kohdistui Aaltoseen, vaikka koko yhtye oli kiistatta kova ja Haarlan pianosoolotkin huokuivat luontokeskistä spirituaalisuutta. Uffe Krokforsin kontra tosin olisi saanut kuulua vähän voimakkaammin. Upea jousijakso soi hyvin, mutta muualla sointi jäi hitusen vaimeaksi.

Vuorovaikutus oli tässä bändissä niin intensiivistä, että harmitti, kun kokonaisuudelle tärkeät bassolinjat jäivät hiukan takariviin. Joka tapauksessa huima nelikko, jonka näkisin mieluusti pian uudestaan.

Prognosis on osuva nimi Jukka Gustavsonin uudelle tiimille. Homma oli silkkaa 1970-luvun alun progea soundeineen kaikkineen, mitä nyt bluesin ja jazzin puolelle vähän väliä koukittiin.

Materiaali oli sekä originaaleja uudelta levyltä että covereita, muun muassa Coloseumia ja santanamainen veto Antonio Carlos Jobimin Stone Flowerista. Viihdyin hyvin, koska soitto svengasi todella mehevästi ja sydämen kyllyydestä laulanut Gutsi oli kovassa vedossa niin uruissa (enimmäkseen) kuin Kurzweilinkin kimpussa. Jälkimmäisestä hän väänsi yhteen numeroon melkein Mozart-henkisen intron ja muutenkin tosi vinkeää soundia. Pidin erityisesti myös Thomas Törnroosin värikkäästi funkysta rumpaloinnista.

Amanda Blomqvistin soolorumpushow ja Selma Juudit Alessandran syntikkapohjaisesti bändillä toteutettu kokeellinen ”indiehybridi” jäivät ikävä kyllä kuulematta. Kiinnostus oli kova, mutta rahkeet eivät vain aikataulullisesti riittäneet.

Yrjät lensivät ja gourmet’ta tarjoiltiin

Lauantai starttasi aivan huippuluokassa pelkistä Yrjö-palkituista soittajista kootulla Reiska Laine Quintetilla. Juhani Aaltosen ja Eero Koivistoisen tuutatessa tenoreitaan eturivissä ja Laineen kyyditessä heitä heti takana telepaattisella läsnäololla lavalta tulvi niin sakeaa karismaa, näkemystä ja sielukkuutta, että yhtään liioittelematta melkein henki salpaantui. Kypsyys musiikissa on yksi vaikeimmin selitettäviä asioita, mutta juuri sen aisti todella vahvasti. Aivan murhaavia sooloja veteli myös Seppo Kantonen, veteraanipianisti hänkin, vaikkakin reippaasti yllä mainittuja nuorempi. Selustan tässäkin turvasi Krokfors.

Oli aivan sama oliko käsittelyssä omat vai varastetut tavarat. Jälki oli syvää jazzia parhaimmillaan. Vanha suosikkini Afro Blue kolisi kuin metrin halko, ja Koipan Casa de Ferro oli juuri sellaista todellisen bluesin läpitunkemaa jazzia, jota ilman en millään pärjää. Jälkimmäiseen kutsuttiin mukaan vielä kolmas tenori ja Timo Lassy hyppäsikin pioneerien kelkkaan kuin kala veteen.

Vetoan yhtyeeseen vilpittömästi mutta jyrkästi: tehkää nyt hyvät miehet levy, heti!

Dark Roast. Kuva: Maarit Kytöharju

Joakim Berghällin Dark Roast 006 tarjoili kuudella hengellä modernimpaa jazzia, jossa nyansseja riitti. Tummaa ja usein selkeästi pohjoismaista paahtoa. Eturivi koostui kolmesta kovasta baritonistista (Berghäll, Linda Fredrikson, Max Zenger) ja kitaristi Jere Haakanasta. Sellaista yhdistelmää ei usein kuule ja piristävä se olikin. Pani miettimään miksi baritonia soitetaan niin vähän, kun soittimen ilmaisuskaala on niin laaja, ainakin tämän kolmikon käsissä. Haakana paljastui myös erittäin herkäksi soittajaksi, jolta tarpeen tullen onnistui myös rockahtavammin äreämpi tatsi.

Sitten rynnistin salamana Telakan puolelle, koska Gourmet’ta en halunnut missään oloissa menettää. Nyt puhutaan bändistä, jota kuunnellessa pahinkin vitutus taittuu toivorikkaaksi virneeksi. Lämmin huumori on alati läsnä, mutta kyse ei ole missään nimessä mistään ”vitsibändistä”. Päinvastoin, musikaalisia ideoita suorastaan vyöryää ja kun bassot töräytellään tuuballa (Petri Keskitalo) niin samalla ollaan kosketuksissa myös jazzin varhaisimpiin New Orleans –juuriin.

Juuri viidennen albuminsa New Habitatin julkaisevat jätkät sulauttivat portaattomasti yhteen muun muassa ihan oikean humpan ja rocksteadyn. Nyt on sekin koettu! Veli Kujala väänsi kurttuaan pääosin ranskalaisotteella, mutta taikoi siitä myös soundeja, joita ei millään tajunnut haitarista tulevaksi. Ilmari Pohjolan pasuuna ilahdutti jatkuvasti, ja Mikko Innanen on suosikkipuhaltajiani esimerkiksi siksi, että hän häikäisee käsittämättömällä torviarsenaalilla. Se sävyjen määrä!

Esa Onttonen puolestaan erottuu kitaristina kaikista kollegoistaan. Genrestä toiseen hyppely sujui kuin tanssi, ja joka lajissa jälki väisti kaikki tyypillisyydet. Tätä runsaudensarvea ajoi ja piti koossa Mika Kallion sensuellisti rikas rummutus.

Timo Lassy. Kuva: Maarit Kyöharju

Mikko Pettisen Why Not oli itselleni uusi tuttavuus, joten päätin vähän tsekata sitäkin ennen syöksymistä takaisin Pakkikselle Teppo Mäkysen ja Timo Lassyn minimalistisesti arkkitehtoonisen duo-iloittelun pariin.

Peli käynnistyi Miles Davisin funkyn sähkökauden innoittamana, mutta ei matkien. Viritys oli ehdottomasti tätä hetkeä. Siinä innosti erityisesti peloton uteliaisuus koukkia moniin suuntiin kaiken maailman kohderyhmät unohtaen. Johtaja yllätti tasokkaan trumpetti- ja flyygelitorvitaiteen ohessa myös pienillä elektronisesti tuplatuilla laulupätkillä ja coolilla kosketinsävyttelyllä. Lavan toisessa reunassa Berghäll, vielä omasta keikastaan lämpimänä, hämmästytti mielikuvituksellisen baritonipuhalluksen lisäksi bassoklarinetilla ja sellolla. Vesa Ojaniemen ja Tuomas Timosen rytmipolitiikka synkopoi eläväisesti hienostuneita elektronisia mausteita kaihtamatta.

Soihdunkantoa idän suunnalta

Niinhän siinä kävi, etten millään saanut moisesta herkkupöydästä kesken lähdettyä, joten kuulin Timon ja Tepon setistä vain täysin orgaanisella luupilla ankarasti junnanneen lopun, joka kyllä vakuutti. Samalla meni Telakan puolella ohi MMQ, joka ennakkoon kiinnosti sekin kovasti. Kyllähän se vähän pänni, mutta kun kaikkea ei voi saada. On se kovaa tämä musafriikin elämä.

Antti Lötjönen Quintet. Kuva: Maarit Kytöharju

Tuska unohtui heti, kun Antti Lötjösen Quintet East tarttui toimeen. Jos tuore levy on hieno, niin lauteilla noustiin vielä korkeammalle. Niin kai sen täytyykin olla, kun torvifalangi koostui monipuhaltaja Mikko Innasesta, tenoristi Jussi Kannasteesta ja trumpetisti Verneri Pohjolasta ja rytmiä leipoi mestarillisen liiderin kanssa aivan yhtä taitavasti käyttäytyvä rumpali Joonas Riippa. Juhlien aikana tuli usein mieleen, miten monia käsittämättömän kovia rumpaleita Suomessa nykyään on.

Torvien huumaavan ilmeikkään vuoropuhelun ohella merkille pantavaa oli se, kuinka tuoreelta ja nykyaikaiselta musiikki kuulosti, vaikka tyyli lähtee viime kädessä hyvinkin vahvasti 1960-luvun alun modernista jazzista. Mutta siitähän juuri on kyse: otetaan se soihtu ja viedään sitä rakkaudella eteenpäin. Vaikka kuinka tehtäisiin irtiottoja – ja niitähän pitää tehdä! – niin viime kädessä musiikki on aina jatkumoa.

Vaaran ja ajankohtaisuuden tuntua

Sunnuntai avattiin Pakkahuoneella Verneri Pohjolan ja Tuomo Prättälän duolla. Kyse on tiivistelmästä Vernerin kvartetista, jonka juuri äskettäin näin Tampere-talossa. Oli kiinnostavaa verrata keikkoja, kun saman (lähinnä uudelta The Dead Don’t Dream –albumilta napatun) materiaalin parissa askarreltiin. Omissa kirjoissani duo veti reippaasti pidemmän korren. Niin herkästi kuin kvartetti soikin, sen keikalla huomasin kaipaavani jotain yllätystä, riskien ottamista ja uudelle alueelle menemistä.

Tuomo Prättälä ja Verneri Pohjola. Maarit Kytöharju

Nyt niitä otettiin, kun molemmat säätivät perusinstrumenttiensa ohessa elektroniikkaa, mikä toi kokonaisuuteen pikanttia vaaran ja ajankohtaisuuden tuntua. Esimerkiksi Monoraphiin Tuomo ujutti äärimmäisen elegantin mutta tehokkaan house-luupin, joka teki muuten hyvinkin kauniista kappaleesta todella hypnoottisen kokemuksen. Hetkittäin tunnelmoitiin täysin orgaanisestikin, mutta kliimaksit tulivat juuri orgaanisen ja elektronisen yhdistyessä.

Päätösbiisinä kuultuun albumin nimiraitaan lisättiin lysähtävästi jysähtävä rumpukomppi, joka paperilla ei mitenkään voisi sopia sen hienovireisyyteen, mutta käytännössä sitten jollain kumman tavalla korosti sitä. Ylipäätään parivaljakon keskinäisen kemian ja vuorovaikutuksen intensiteetti oli melkein käsin kosketeltavaa.

Mortality on Tapio Ylisen teos, ja sitä soittamaan kokoama bändi, joka purkaa äärimmäisen rankkaa henkilökohtaista tragediaa: puolison kuolemaa. Haavojen parantamiseksi tehty musiikki ei kuitenkaan vellonut surussa, vaan päinvastoin veti siitä pois. Tyylillisesti mentiin progen ja jazzin leikkauspisteessä. Hiukan yllättävästi Ylinen ei soita bändissä itse ollenkaan, vaan kitaratontin hoiti, kuten levylläkin, Jere Haakana. Puhaltimissa kuultiin Verneri Pohjolaa ja Elifantreen Pauli Lyytistä, pianossa Aki Rissasta. Kaikki soittivat komeita sooloja, mutta teos on luonteeltaan niin kokonaisvaltainen, että yksilösuoritusten yli nousi bändin täysin kollektiivinen uppoutuminen aiheeseen.

Kuusi – tai oikeastaan seitsemän, kun säveltäjä lasketaan mukaan – ihmistä muuttui yhdeksi olennoksi. Vaikutus oli sellainen, että täysi sali kuunteli koko hoidon kuin lumottuna.

Pakkiksen päivän päätti Timo Lassy Band vähän poikkeavalla kokoonpanolla. Perkussionisti Mamba Assefa oli estynyt osallistumasta, ja urkuri Giorgios Kontrafourisin tilalla kuultiin pianisti Henri Mäntylää. Rytmisektio sentään oli nytkin Teppo Mäkysen ja Antti Lötjösen lyömätön liitto.

Jäljestä ei pääse valittamaan, ja Timo tuuttasi tyypillisen verevään tapaansa, mutta ihan alkuperäisryhmän rouhevan funkysti bluesahtavaa särmää ei tavoitettu. Klangi oli nyt hillitymmin perusjatsillinen, vaikkei millään muotoa puolivaloilla mentykään. Eniten mieleeni jäivät Mäkysen ja Lötjösen voimalliset soolot. Tepon riemukas gruuvalistisuus varsinkin on aina yhtä sykähdyttävää.

Leijat lensivät sydämeen

Sauna siinteli jo mielessäni tiiviin viikonlopun jälkeen, mutta minkäs musanarkkari itselleen voi. Pakko oli vielä mennä Telakalle kokemaan Matti Salo Quartet, enkä yhtään kadu.

Bändi osoittautui kokonaisuudessaan aivan huikeaksi maailmoja syleilevässä seikkailuhenkisyydessään. Salo vältti hienosti stereotypiat ja sai laittamatonta sparria Sami Sippolalta (tenori), Janne Tuomelta (rummut) ja Ville Rauhalalta (kontra ja sähköbasso). Esimerkiksi kaikuisan kirkkaasti helmeilleellä Ventures-kitaralla kuorrutettu umpijamaikalainen reggaekomppi imi niin vastustamattomasti mukaansa, etten ollut tuolissa pysyä.

Toisaalla Salo sukelsi vähän itämaisiinkin ja 1960-luvun hipahtaviin maisemiin villiä freetäkään unohtamatta. Sippola hurmasi gatobarbierimaisen karheasti laulavalla soundillaan. Viimeistään loistava versio Kirkan Leijoista sai raavaammankin miehen kyyneliin. Bändin uunituore levy pitää ehdottomasti tsekata.

Summa summarum: Äärimmäisen haastavissa oloissa Tampereen Jazz Happening osoitti talvisodan henkeä ja näytti, että tiukan paikan tullen omillakin pärjätään. Ja komeasti sittenkin!