78-vuotias Mulatu Astatke oli Tampere Jazz Happeningin tähti

Mulatu Astatke, Tampere Jazz Happening 2022. Kuva: Rami Marjamäki

Tampere Jazz Happening juhlittiin 3.–6.11.2022. Soundin edustajana rikkaasta keikkatarjonnasta raportoi Jussi Niemi.

Nyt on sitten koettu 41. Jazz Happening Tampereella. Monenlaisia tunnelmia tähänkin kierrokseen mahtui, ja viikonlopun selkeän huipun tarjosi jo 78-vuotias etiojazz-legenda Mulatu Astatke. Mutta aletaan alusta.
.
Ilmaisen, ja jo ”perinteisesti” täyden, torstaiavauksen kohdemaa oli tällä kertaa Norja, jossa on jo pitkään kukoistanut uudempi jazz. Emmeluth’s Amoeba edusti sellaista täysin älyllisellä tasolla tapahtuvaa, hyvin pirstaleista, teräväkulmaista ja kaikenlaista groovea ja melodiaa karttavaa avantgardea, joka on aina itselleni vaikea pala. Johtaja Signe Emmeluthilla oli tosin kaikessa piukkuudessaan erittäin persoonallinen alttosoundi ja myös Karl Bjorån kitarapurskahdukset liikuttivat aina hetkittäin.
Avantgardeksi voi luokitella myös Moskusin, mutta tällä akustisella triolla sentään ilmeni ehtaa svengiäkin, vaikka se hyvin vapaata olikin. Liideri Anja Lauvdal avasi peli suorastaan seismisellä pianotulivuorenpurkauksella siirtyäkseen sitten vähän hillitympään, usein modernin konserttimusiikin ovia kolkuttelevaan meininkiin.

Perjantain matineassa annettiin ensin Yrjö-palkinto trumpetisti Jukka Eskolalle, todellakin hyvistä syistä. Sitten siirryttiin Stravinskyn Tulilinnun ja Kevätriittien seuraan. Niitä tulkitsi tanskalaisrumpali Stefan Pasborg UMOn kanssa ja erittäin nautittavasti sittenkin. Joku älykkö varmaan jäi kaipaamaan angstisempaa ja rankempaa luentaa, mutta itse viihdyin mainiosti Pasborgin erittäin svengaavasti visuaalisissa näkemyksissä, jotka kruunasi tenoristi Jussi Kannasteen ja kosketinvelho Seppo Kantosen todella maukkaat solistiset osuudet. Jälkimmäinen loisti toinen toistaan vinkeämmillä syntikkasoundeilla. Nehän eivät bigbandissa ole mitenkään itsestäänselvyys, kuten ei myös Mikael Myrskogin synabasso, joka tosin soi varsin sähköbassomaisesti. James Bondkin piipahti moikkaamassa Igoria, hienovaraisesti ja mitenkään yleisöä nuoleskelematta. Tätä kattausta kuuntelisin mieluusti kotonakin.

LIUN, Tampere Jazz Happening 2022. Kuva: Maarit Kytöharju

Sveitsiläinen LIUN + The Science Fiction Band esitteli uunituoreen Lily of the Nile -albuminsa. 10-henkistä joukkoa johtivat materiaalin säveltäjät, vokalisti Lucia Cadotch ja syntikoita, foneja, huilua ja klarinettiakin värikkäästi käsitellyt Wanja Slavin. Bändi teki huomattavan pesäeron Cadotchin aiempiin tekemisiin, joissa hän on tulkinnut Billy Holidayta ja muita raskaan sarjan klassikoita äärimmäisen intiimisti ja pelkistetysti mahdollisimman pienellä kokoonpanolla. Nyt homma lähestyi indiepoppia, jatsillisuutta lainkaan hylkäämättä. Cadotch on todella kovan tason laulaja, mutta jotenkin kokonaisuus ei lopulta tuottanut niin isoa tunne-elämystä kuin mihin alun perusteella varauduin. Rehellisesti sanoen en osaa oikein määritellä, miksi niin kävi. Jäivätkö sävellykset sittenkin vähän liian samanhenkisiksi, vaikka valtava torviarsenaali tarjosi huimat mahdollisuudet dynamiikkaan ja värienkäyttöön?

Päivän päätti ”yhdeksi Lontoon kuumimmaksi uudeksi jazz-tähdeksi” haipattu Nubya Garcia, mutta gujanalais-trinidadilaisista juurista ponnistava tenoristi ei kauheasti minua vakuuttanut. Vain yhdessä vähän tanakammalla reggae-rytmillä kulkeneessa numerossa ja encoressa hänen puhalluksensa välitti jonkinlaista intohimoa. Varsinaisia juuriaan Garcia ei ilmentänyt oikein mitenkään, ja aina jos hän sai pienen jännitteen syntymään, hän murhasi sen huolellisesti jaarittelemalla biisien välissä loputtomasti ja täysin tyhjänpäiväisesti. Dechanel Gordon kantoi kortensa kekoon todella keskinkertaisilla sähköpianosooloilla. Kvartetin paras osa oli kohtuullisen ilmeikkäästi rummuttanut Sam Jones. Nubyan ympärillä pöhisevä hypetys pani odottamaan jonkin sortin karismaa, mutta siitä en havainnut mitään merkkiä. Foninkin soundi oli hyvin tyypillinen. Kyllä meiltä löytyy monia paljon kovempia ja ennen kaikkea persoonallisempia nuoria puhaltajia.

Nubya Garcia, Tampere Jazz Happening 2022. Kuva: Maarit Kytöharju

Juuri vähän aikaisemmin olin aivan myyty seuratessani Telakan puolella — ainoa kerta muuten kun ehdin Pakkahuoneen ja Klubin tykitykseltä sinne, ja erityisesti harmittaa fanittamani Lightboxerin missaaminen — Junnu Aaltosen ja Mikko Innasen veijarimaisen leikillistä ja lämmintä vuoropuhelua huilulla ja Mikon monilla torvilla. Innasta ei enää ihan ”nuoreksi” voi kai kuvata, mutta loistava hän joka tapauksessa on äärimmäisen monitahoisella tavalla. Molempien soitto sykki paitsi sydämellistä sielukkuutta, myös hersyvää huumorintajua, ja alati hetkessä elävää vuoropuhelua, mikä ehdottomasti ylsi koko bändiin. Erityisen ylösrakentavaa oli nähdä, miten hiljattain koronan todella ankarasti kurittama Aaltonen nautti soittamisesta nuorempien kollegoidensa kanssa. Yhtään liioittelematta Plop ja Junnu tavoittivat jazzin syvimmän olemuksen.

Nubya Garcian jälkeen Klubin yökonsertissa fiilikset nosti Helsinki-Cotonou Ensemble verevästi riemukkaalla afrobeatillaan. Oli kutkuttavaa nähdä, että vaikka 8-henkisessä ryhmässä afrikkalaisia ovat vain laulaja-säveltäjä-perkussionisti Noël Saïsonou ja lyömäsoittaja Kasheshi Makena, pumpun suomalaissoittajat olivat oikeasti täysillä juonessa mukana. Orkesterin toinen johtaja Janne Halonen avasi pelin heti niin räväkästi funkylla kitarakompilla, että välittömästi tunsin olevani kotona. Mieleen jäi myös Joakim Berghällin täysin soolona vetämä upean tunteellinen baritonisoolo ja Jari Kannisen sähäkkä kosketinpolitiikka. Ylimpänä välittyi se afrikkalaisen meiningin lyömätön fakta, että musiikin ja soittamisen pitää olla rajatonta jaettua riemua. Sitä se oli eikä sillä voi epäonnistua missään oloissa!

Erikoispropsit menevät lavalle pariin otteeseen höystämään kiivenneelle Palefacelle ja trumpetisti Mikko Pettiselle, joka teki hienoa työtä Helsinki-Cotonoun lisäksi festivaalin mittaan myös UMOssa ja GRIOssa. Kaikki kolme olivat keskenään täysin erilaisia virityksiä, mutta Mikko hoiti joka tontin lyhentämättömänä. Se on sitä paljon puhuttua pelimannimeininkiä!

Lauantaina pääsin paikalle vasta hienoon, hyytävästi nimettyyn The Endiin. Ruotsalaisbaritonisti Mats Gustafsson tunnetaan erityisesti Stooges-tyyppisen otteen siirtämisestä jazziin, minkä hän tekeekin unohtumattomasti, mutta 5-henkinen The End välittää paljon herkemmin tummasävyisiä tunnelmia. Ei vähiten intiimillä tunteella laulaneen Sofia Jernbergin kautta. Jos Gustafsson esitti taas vankkumaton puhallusta, myös huilulla, niin aivan yhtä persoonalliseksi torvensoittajaksi paljastui elektroniikkaakin säätänyt tenoristi Kjetil Møster. Hänen sointinsa oli äärimmäisen omaperäinen ja likit väkeviä. Allt är intet -albumin kaman jälkiruuaksi bändi luki todella yllättäväksi coveriksi Sudan Archivesia.

Nubya Garcia voisi ottaa oppia Gustafssonilta napakoissa lavaspiikeissä. Mats kiitti meitä kannatuksesta ”näinä kansainvälisen kusipäisyyden aikoina, jolloin taiteen merkitys korostuu. Me tarvitaan teitä… ja te tarvitsette meitä!” Pelkkää asiaa.

Satoko Fujii Tokyo Trio, Tampere Jazz Happening 2022. Kuva: Maarit Kytöharju

Päivän ensimmäisen konsertin päätti Satoko Fujii Tokyo Trio varsin avantgardistisella, mutta kiehtovan vähäeleisellä setillä. Zenin puolelle mennyt keskittyminen naulitsi kuulijan huomion, kun monet äänet toimivat koko lailla kuulon rajamailla Fujiin hääriessä flyygelin sisäelimistössä (mm. langan kanssa) siinä kuin koskettimillakin. Ensimmäisen kerran taisin nähdä kontraa soitettavan tallastakin, siis jousella.

Lauantain iltakonsertin avaajaksi kaavailtu Ron Carter tunnetusti peruuntui aika viime vaiheessa. Itseäni se ei valtavasti harmittanut, koska kaikkien kanssa soittanut bassoveteraani jätti viimeksi Porissa itsestään kummallisen valjusti ”kohteliaan” ja sovinnaisen vaikutelman. Korvaajaksi saatu kuubalaispianisti Ramon Vallé sen sijaan paljastui erittäin lämminhenkiseksi ja huumorintajuiseksi hahmoksi. Bändikin oli kova, vaikka viritys olikin melodisessa svengaavuudessaan lähes ”viihteellinen” Jazz Happeningin asteikolla. Nutturalle kääräistyissä lockseissaan karismaattisen oloisen maestron pianismissa oli kuitenkin alleviivaamatonta syvyyttä, samoin kuin hollantilaisaltisti Tineke Postmalla, joka tunnelmoi hyvinkin paljon Stan Getzin hengessä. Siis älyttömän tunteikkaasti ja ilmeikkäästi.

Ramon Valle, Tampere Jazz Happening 2022. Kuva: Maarit Kytöharju

Sitten oli vuorossa Seppo Kantosen Bias. Esitys oli Jazz Happeningin häneltä tilaama teos ja monissa mehuissa marinoidun pianistin tukena oli kovia skandinaaveja sekä sveitsiläinen pasunisti Samuel Blaser ja hanuristi Niko Kumpuvaara. Septetti soi muhkeasti ja hyvin dynaamisesti, mutta Sepon hurtin huumorintajun tuntien tuli vähän sellainen fiilis, että hän oli tilausteoksessa kokenut velvollisuudekseen olla hyvin ”vakavasti taiteellinen”. Bändi ei lähtenyt groovailemaan missään vaiheessa, vaan panosti dramaattisiin ja hetkittäin aika kiperiinkin rakenteisiin. Moderni klassinen tuli usein mieleen. Lopputuloksena oli sellainen fiiliksen rajaus, joka ei mielestäni täysin heijastellut sitä rentoa ja moneen suuntaan uteliasta Kantosta, minkä minä tunnen. Aluevaltaus se kuitenkin oli eikä suinkaan vailla monia kiinnostavia jaksoja.

Floridassa kasvanut trumpetisti Theo Croker — joka on muuten jo Ma Raineyn kanssa soittaneen trumpetisti Doc Cheathamin pojanpoika — räppäsikin sujuvasti ja välitti sensuellin raukealla ”dreamjazzillaan” rakkaudellisen spirituaalisuuden sanomaa. Hänen Love Quantum -albuminsa sisältää muun muassa Jazz Is Dead -biisin ja se kuultiinkin koko levyn tarjonneessa setissä. Hiphop-vaikutteista ja ambientmaisesti maalailleesta elektroniikasta huolimatta musan ydin oli selkeästi jazzia, modernista vinkkelistä tietenkin. Meininki oli sillä tavalla viettelevän pehmeää, että arvelen sen olevan parhaimmillaan levyltä intiimisti nautittuna. Mukavasti se kyllä livenäkin toimi.

Sunnuntain vastaisena yönä koettiin sitten kliimaksi. Mulatu Astatke on pieni hauras ukkeli, mutta musiikilliset eväät etiojazzin kummisedällä ovat kiistattoman kovat. Se nähtiin nytkin, vaikka koko bändi koostui pääosin valkoisista keski-ikäisistä brittimuusikoista. Rehellisyyden nimissä täytyy todeta, ettei heistä irronnut sillä tavalla lepattavasti utuista, äärettömän mystistä soundia kuin 70-luvun etiopialaissoittajista, mutta yhtä kaikki koko bändi oli erinomaisia muusikoita ja kaikki olivat täysillä pelissä mukana. Tämän keikan hienous olikin juuri siinä, että kaikki paikalla olleet, bändi ja ikähaarukaltaan varsin laaja yleisö, olivat sataprosenttisesti läsnä. Siinä lietsottiin toinen toistaan ja jälki olikin sitten unohtumatonta. Pariksi tunniksi Putinin sota, korona ja salaliittoteoriat lakkasivat olemasta ja rakkaus ja kunnioitus hallitsivat. Että se on hieno fiilis!

Mulatu Astatke, Tampere Jazz Happening 2022. Kuva: Rami Marjamäki

Etiojazz ei ole mitä tahansa liplattelua, vaan tietynlaisesta helppoudestaan — vaikeushan ei sinällään ole kummoinen arvo musiikissa ylipäätään — huolimatta tajuttoman monitasoinen paketti, jossa kukkivat mustan musiikin suuren puun monet oksat mehevässä symbioosissa keskenään. Siellä on bluesit, soulit, funkit, jazzit, lattarit ja pohjana se aidosti etiopialainen, mystinen vuosisatojen ellei vuosituhansien takaa tuleva viba. Homman ytimessä hehkuu nimenomaan aikojen halki ulottuva groove. Sitä paitsi bändi heitti hetkittäin sekaan erittäin pikantteja nykypäivän juttuja, kuten esimerkiksi keikan loppupuolella, kun kaikki soittivat yhtä tai kahta ääntä sellaisessa synkroniassa, että lopputulos kuulosti yhtä paljon 2000-luvun reiviltä kuin muinaiselta afrikkalaiselta rituaalimusiikilta. Ei ihme, että suurin osa yleisöstä tanssi eikä muuten lopettanut sitä edes keikan jälkeen, jolloin puikkoihin tuli dj Arsi Keva, joka heitti kehiin tribaalimpaa ja vielä funkympaa etiopialaissoundia. Jumaliste, grooven syvyys oli sitä luokkaa, että monet kovat länsimaiset tekijät alkoivat tuntua harrastelijoilta. Pääsin sänkyyn viiden jälkeen, mutta en kadu yhtään: silloin on bailattava kun energia oikeasti sykkii!

Mulatu sai muuten keikan jälkeen rokkitähden kohtelun: jengi pyysi nimmareita levyihinsä, ihmiset kävivät kiittelemässä, afrikkalaisyhteisö tuli sanalle, ihanat neidot ottivat selfieitä herra Astatkea halaillen. Mulatu näytti hyvin onnelliselta. Sitähän me kaikki olimme.

Kokonaisuutena sunnuntai oli, ainakin minulle, kaikkein onnistunein päivä. Ensin 8-henkinen ranskalainen GRIO (Grand Imperial Orchestra) osoittautui todella loistavaksi porukaksi, joka ei arkaillut näyttää vankkaa taipumustaan monesta aikakaudesta ammentavaan tunteiluunsa. Monesti torvipitoinen yhtye kuulosti vaihtoehtoisen todellisuuden neworleansilaiselta hautajaisbändiltä 1900-luvun aamunkoitossa. Sitä nuotin venytystä ja asettumista tiettyyn hurmioituneeseen tunnetilaan, naurun ja itkun nivoutuessa saumattomasti yhteen! Aivan huikeita puhaltajia, kaikkiaan viisi. Kirsikkana erittäin maukkaassa kakussa oli kuulutuksetkin hoitanut Aki Rissanen, jonka pianismi erottui festivaalin tasokkaasta joukosta vähäeleisellä mielikuvituksellisuudellaan. Mahti orkesteri!

Sitä oli myös Isaiah Collierin Chosen Few, vaikka jätkät olivat vasta vähän yli kaksikymppisiä kolleja. Jo sisääntulo oli vaikuttava, kun kosmisen afrikkalaisesti pukeutunut nelikko asettui ääneti samansuuntaisesti lavalle seisomaan hyväksi toviksi, tehden selväksi että nyt ollaan tosissaan. Sitten lähdettiin, sanaakaan sanomatta, jos jonkinlaista kelloa ja helistintä helistellen. Collier aloitti sopraanolla ja myös lopetti sillä, välissä hän soitti tenoria. Soittimesta riippumatta jätkä tuuttasi hurjalla energialla katkeamatonta äänivuota, jossa kuului Coltrane, Sanders, Ayler, Ornette, kaikki kovimmat freen keksijät. Kyse ei kuitenkaan ollut nostalgiasta, vaan heidän aikaa vaivattomasti kestävien oppiensa tuomisesta tähän päivään, juuri nyt. Koko bändi oli erinomainen ja todella yhtä puuta. Silti rumpali James Sims pitää mainita erikseen. Nuori afropää painoi menemään villillä imulla, jossa oli yhtä paljon rockia kuin jazzia ja funkia. Hänen armoton rytmiikkansa ajoi koko bändiä. Meno oli tämän päivän maustein sitä alkuperäistä freetä, joka kaikessa vapaudessaankin svengaa vimmaisesti ja välittää aidosti kosmisia värähtelyjä. Tähän bändiin pitää tutustua tarkemmin!

Hamid Drake, Tampere Jazz Happening 2022. Kuva: Maarit Kytöharju

Illan päätti festarin vakikävijä Hamid Drake, jonka Turiya-kokoonpano nosti hattua yhä kovemmassa nosteessa olevalle edesmenneelle ja suurenmoiselle Alice Coltranelle. Sekä omalla että innoittajan omaksi tehdyllä materiaalilla. Mitään näköispatsaita ei lähdetty veistämään. Hyvin kansainvälisen sextetin tähtiä olivat norjalainen elektronimaalari Jan Bang, italialainen vibrafonisti Pasquale Mirra ja trumpetisti Sheila Grey, puhumattakaan Hamidista itsestään, joka suvereenin rumpaloinnin ohessa lauloi uskontojen rajat ylittäviä mantroja tosi tarkoituksella kaikkien elävien olentojen vapahdukseksi.  Jamie Saft vaihteli pianosta hammondiin. Harmi, ettei Draken pitkäaikainen ystävä kontrabasisti Joshua Abrams ehtinyt lainkaan tarttua pohjois-afrikkalaiseen guimbriinsä. Varsinainen yllätys, tässä kontekstissa, oli Ndoho Ange, jonka ranteenpaksuiset locksit olivat yhtä pitkät kuin Hamidilla. Taustojakin laulanut nuori nainen kuvitti musiikkia tanssimalla yht’aikaa spirituaalisesti ja seksikkäästi. Niin sitä pitää: nuo ominaisuudet eivät mitenkään sulje toisiaan pois, ne ovat elämän kivijalkoja.

Teksti: Jussi Niemi