Jäähallin permanto kelluu haaleassa valossa. Vaimeaksi häivytetty musiikki toistaa monotonista teemaa. Tyhjän lavan pimeydessä hohtaa yksinäinen rumpusetti. Konsertti ei ole vielä alkanutkaan, mutta jäähyväisten tuntu leijuu jo ilmassa hahmottomana kummituksena.
Kent
23.9.2016
Linköping, Saab Arena
Teksti ja kuvat: Hannu Linkola
Oloni on ristiriitainen. Juuri tällä hetkellä en tahtoisi olla missään muualla, mutta samalla pelkään tunteitteni pettävän minut. Niin ne ovat tehneet tähänkin asti. Väittäneet minun surevan ajatusta Kentin uran päättymisestä, vaikka ovat samaan aikaan saaneet minut janoamaan jokaista elämystä, jonka yhtye saattoväelleen tarjoaa. Viimeistä levyä, viimeiselle kokoelmalevylle ripoteltuja viimeisiä lauluja. Ja nyt tätä konserttia.
”Minunhan piti karsastaa tällaista kuoleman karnevalisointia. Mutta niin vain huomaan astuvani helpon draaman miinaan”
Tämänhän piti olla henkilökohtaista ja surullista. Minunhan piti karsastaa tällaista kuoleman karnevalisointia. Mutta niin vain huomaan astuvani helpon draaman miinaan. Annan yhtyeen määritellä merkitykset ja katson, mitä se sillä tavalla onnistuu kertomaan minulle itsestäni. Käsikirjoitus on harvasanainen, mutta juuri tyhjät tilat rivien välissä tekevät siitä kiehtovan.
Pääkallo irvistää minulle vierustoverin paidasta.
Metrien korkuiset digitaalinumerot syttyvät rumpujen taakse. Lähtölaskenta, sanan konkreettisimmassa muodossa. Kun konsertin alkuun on jäljellä 7 minuuttia ja 47 sekuntia, numerot välähtävät punaisiksi. Ihmiset kohahtavat. Kukaan ei tiedä tarkkaan, mitä odottaa. Millainen yhtye tulee lavalle? Miten se ottaa kantaa menneisyyteensä? Entä tulevaan?
Vihjeeksi Kent on antanut vain yhden viestin, keväisen tiedotteen, epämääräisen kuin sumu:
”Tahdoimme tällä kertaa tutkia, mitä tapahtuu jos teemme kaiken viimeistä kertaa. Mitä tunteita se herättää? Sillä kaikki perustuu tunteisiin. Olemme huomattavan, huomattavan tyytyväisiä tähän tunteeseen.”
Ja tässä on tuon tunteen tulos: Avskedsturnén. Yli 260 000 myytyä lippua, 28 konserttia, neljä maata.
Vainaja ei taida olla järin vaatimaton.
0:00. Lava on yhä tyhjä, mutta valtavalle videonäytölle materialisoituu vaalea hahmo. Se kulkee yleisöä kohti harvalyöntistä marssirumpua soittaen. Ensin lähelle, sitten ulos koko ruudulta. Näytölle jää vain piinaava katse, kuin haaste, joka saattaa yhtyeen lavalle. Tummia hahmoja, hiljaa, vaiti uhoa. Ja sitten Gigin kertosäkeen neljä iskua. ”Lägg ditt liv i min hand / sälj din själ till ett band.”
Loppu on alkanut.
Intro vaihtuu lennosta 999:n massiiviseen tamppaukseen. Laulu soi suurena, mutta turvallisena. Röyhkeyttä ei tarvita, ei yllätystäkään. Pitkän odotuksen jälkeen läsnäolo riittää.
Alku lupaa nostalgiaa. 999:n perään aseteltu En timme en minut soi irtonaisesti, kuin muistuttaen että virtaviivaiseksi diskokoneeksi kehittyneenäkin Kent osaa palata perusasioiden pariin, hillitysti tosin. Samanlaisen kohtelun saa Hagnesta Hillin (1999) huippukohtiin kuuluva Berg & dalvana, joka alkaa suoraan edellisen kappaleen viimeisestä soinnusta. Laulu vyöryy suurena, mutta tunteet karkaavat ilmoille liian nopeasti. Pitkän hiljaisuuden jälkeen mieli ei ehdi täysin musiikin mukaan.
”Luvassa ei ole hittikavalkadia vaan ainoastaan sellaisia lauluja, joita Kent itse rakastaa”
Onneksi yhtye tuntuu itsekin ymmärtävän tämän. Joakim Berg hiljentää hallin kuuntelemaan pitkää puheenvuoroaan. Hän muistelee yhtyeen ensimmäistä vierailua Linköpingissä ja kertoo sen jälkeen, että luvassa ei ole hittikavalkadia vaan ainoastaan sellaisia lauluja, joita Kent itse rakastaa.
”Låtar som är Kent, liksom”, Berg täsmentää.
Ja käynnistää sitten hittikavalkadin.
Konsertin fokus täsmentyy vuoden 2010 lähiympäristöön. Ajatus nuoruuden kautta rakentuvasta kerronnasta hälvenee illan edetessä. Var är vi nu?, Ingenting, Petroleum, La belle epoque, Jag ser dig… Mukaan on poimittu jopa keväisenä irtosinglenä julkaistu – ja silloin hienoiselta harhalaukaukselta tuntunut – Egoist, joka odottamatta agitoi yleisön ensimmäiseen laajaan yhteislauluun.
Jäähyväiset ovat sittenkin vain taustakonteksti. Yhtä hyvin kyse voisi olla uuden levyn ympärille kasatun kiertueen soittolistasta. Tässä on yksi konsertin ristiriidoista. Keväällä ilmestyneelle Då som nu för alltidille tekee mieli antaa livekäsittelyssä se tila, jonka onnistunut jäähyväislevy ansaitsee. Mutta kun kyse on koko uran päätöksestä, huomaan toivovani kappalelistaan enemmän irtiottoja, koukkauksia menneeseen, jotakin täysin odottamatonta.
Toisaalta nyt yhtye ja musiikki ovat tasapainossa. Kent esiintyy hioutuneesti ja ammattitaitoisesti, ilmeettömästikin, mutta ei tunteetta. Se on kuin muotokuva viime levyjen aikaisesta itsestään. Markus Mustosen ja Martin Sköldin rytmiryhmä pysyy täsmäiskuisessa karsinassaan kuulostaen silti murealta. Sami Sirviö repii kitaraansa kulmikkaasti ja ottaa tilan haltuun heti kun laulut antavat siihen mahdollisuuden.
Pitkäaikaisten kiertuemuusikoiden, Andreas Bovinin (koskettimet) ja Max Brandtin (kitara), tehtävänä on mallintaa levyversioiden äänimaailmaa ja koristeita. Rinnalleen he ovat saaneet Carolina Wallin Pérezin, Daniela Sörensenin ja Malin Brudellin muodostaman taustakuoron, jolle kirjoitetut laulusovitukset ovat monen laulun olennaisimpia uudistuksia.
Hyvältähän tämä kuulostaa. Paikoin hätkähdyttävänkin uljaalta.
Esteettisesti konsertti on vaikuttava. Lava on pelkistetty kuin odotushuone. Vahvistimet ovat poissa, soittajilla on tilaa liikkua. Suurille videoruuduille heijastetaan toinen toistaan vangitsevampia kuvaelmia: hitaasti korskuvia hevosia, valkosilmäisiä tanssijoita, lumessa kahlaava valkoinen tiikeri, salamarunkoinen metsä, tulipalloja, tähtitaivaita, ukkostavaa merta. Esillepano sulautuu soittoon, linjat ovat teräviä ja leikkaukset nopeita. Viipyilevän tunnelmoinnin aika on auttamatta ohi. Se osa Kentistä on kuollut jo kauan sitten. Ja tämän tummasävyisen pop-elämyksen äärellä kuolema on jopa helppo hyväksyä.
Vaikka sittenkin. Pieni romantikko maksaisi paljon varhaisvuosien kitarakylläisestä vaaran tunnusta, seinille karanneesta tuskasta, OWC:stä, Thinneristä, Cowboysista…
Mutta menneisyys ei ole tänään läsnä. Isolan (1997) herkkätunnelmainen Innan allting tar slutkin kasvaa lähes muodottomaksi voimaballadiksi, liian raskaaksi noustakseen keikan kohokohdaksi. Sitä vastoin kappaleeseen sulautettu tuore Den vänstra stranden osoittautuu lavakäsittelyssä yllättävän vereväksi. Myös ylimääräisellä poljennolla terävöitetty Hjärta kantaa dramaattisen latauksensa hienosti maaliin asti kuin alleviivaten Kentin nykyisiä vahvuuksia.
Pieniä notkahduksiakin osuu sinne tänne. Då som nu för alltidin avausraita Andromeda tahmautuu yllättävän työlääksi, eikä Vi är för alltidkaan osu vielä ihan uomiinsa. Muutamin paikoin Berg tuntuu piiloutuvan terävästi soivan kuoron alle: Ingentingin kertosäe jää kaipaamaan alkuperäistä notkeuttaan ja La belle epoque painostavaa julistustaan. Vaikeudet korkeimpien äänten kanssa tuntuvat inhimillisiltä, mutta ovat samalla ristiriidassa kokonaiskuvan kanssa. Tämänhän piti olla täydellistä.
”Hetki, jolloin kaikki muuttuu ainutkertaiseksi. Paljas ihminen yhtyeensä edessä, piste jota vasten koko orkesteri määrittyy.”
Jossakin vaiheessa huomaan hieman turtuvani.
Pitkän diskoputken jälkeen koittaa illan toinen tauko. Vahvasti lauluihin eläytynyt, mutta vain niukasti niiden välissä puhunut Berg esittelee yhtyeen. Hän sijoittaa jokaisen soittajan – Bovinia ja Brandtia myöten – nuoruutensa Eskilstunaan ja liikuttuu muistoistaan. Tarinat kerrottuaan Berg palaa lavan keskelle ja näyttää hauraammalta kuin koskaan. ”Nämä ihmiset antoivat minulle elämän ja suunnan”, hän sanoo, tarkoittaen epäilemättä mitä sanoo.
Tässä on konsertin yksi kohokohta. Hetki, jolloin kaikki muuttuu ainutkertaiseksi. Paljas ihminen yhtyeensä edessä, piste jota vasten koko orkesteri määrittyy. Tuntuu kuin hän olisi käynyt läpi jotakin vaikeaa ja raskasta, vanhentunut vuosia. Mutta selvinnyt ja palannut.
Kuka tietää. Ainakin hän näyttää pidättelevän kyyneleitään.
Seuraavaksi on minun vuoroni. Kun paljon itseään suuremmaksi ladattu Utan dina andetag on soitettu hieman velvollisuudentuntoisesti alta pois, käynnistyy 747:n ikoninen vispiläkomppi. Yhtye lähtee hartaudella mukaan. Laulu kuulostaa juuri niin upealta kuin halusinkin, sen harhaunelmainen kauneus halvaannuttaa. Katson yhtyeen läpi, jonnekin omaan menneisyyteeni, kohdentumattomin silmin. Loppupaisutus nostaa videotaululle suuren punaisen tulipallon, Berg kääntää sanoihin kätketyn tragedian optimismiksi: ”Ni håller oss vid liv…” Ehkä pidämmekin, vielä nyt, vielä hetken ajan. Kunnes yhtye kävelee pois lavalta.
747 loppuu aivan liian aikaisin, mutta jatkuu jossakin sisälläni.
Tunnekuohun jälkeen encoret uhkaavat mennä ohi. Förlåtelsen istuu liveoloihin vielä aavistuksen epämukavasti ja Dom andra puuroutuu pakkopullaksi. Sitten onkin jäljellä enää yksi laulu, asetelmallinen kliimaksi. Kaikki tietävät sen, kaikki odottavat sitä. Kaikki paitsi minä.
Mannen i den vita hatten (16 är senare) valittiin hiljattain laajassa gallupissa Kentin parhaaksi lauluksi. Omaa sydäntäni se ei ole kuitenkaan koskaan tavoittanut. Pikemminkin se on aina määrittynyt kappaleeksi, joka yrittää sanoa suuria asioita, mutta ei tule loppujen lopuksi lausuneeksi juuri mitään. Tänään kaikki on kuitenkin toisin. Berg taikoo tulkintaansa suunnattoman latauksen, joka sytyttää myös yhtyeen. Yleisö vastaa huudolla, joka kertoo laulun merkitsevän sille kaikkea. Esitys on vimmainen, estoton, lähes uhkaava. Jotakin purkautuu, pääsee irti, jotakin todella olennaista. Yhtäkkiä huomaan olevani itsekin mukana ihmismeressä, joka julistaa onnellisena kuolevaisuuttaan konfettisateessa.
Keskisormi kuolemalle, kuten Kent hetkeä aiemmin lauloi. ”Vi ska alla en gång dö”, mutta hitot siitä. Elämäähän tässä juhlitaan.
Sitten kaikki on ohi. Ja halli täynnä kliimaksin jälkeistä hämmennystä.
Lava tyhjenee, mutta valot eivät syty.
Videotaulun keskelle syntyy taas valkoinen hahmo. Tällä kertaa lapsi. Haalea kuin aave, negatiivivärittyneillä kasvoillaan lohduttomaksi vääristynyt ilme. Taustalleen hän saa vertaistensa rivin. Ja näiden keskelle yhtye nousee, vielä kerran, nyt valkoisiin pukeutuneena.
Den sista sången. Laulu, jonka levyversio on aavistuksen liian pehmeä koko uran päätökseksi, saa harteilleen suuren taakan. Odottamatta kappale kuitenkin kestää sen, ottaa itselleen rauhallisen jälkikirjoituksen aseman yrittämättäkään luoda euforiaa.
Laulu on jäntevöitynyt, kerännyt voimaa. Rytmi tuntuu romuluisemmalta, kitara vihaisemmalta. Ja samalla kaikki on kuitenkin unenpehmeää. Kuoro tulkitsee osansa suunnattoman sielukkaasti. ”The stars are up / one fell down / and flew away / and flew away”, trio laulaa, kuin kolme hautakivelle istahtanutta enkeliä. Lapset perääntyvät, Sirviö runtelee musiikkia kohinaksi. Kent paisuttaa kappaletta niin kuin sen olisi pitänyt tehdä levylläkin. Samalla se päästää kuitenkin määrätietoisesti irti. ”Sista sången, sista sången / jag ger dig”, päättää Berg ja katoaa. Olo on yhtäkkiä käsittämättömän puhdas, valkoinen, onnellinen.
Katosta putoaa hitaasti yksi konfetti, viimeinen. Kaarrellen, lepatellen, koko valtavan tyhjyyden halki. Sillä ei ole enää kiire minnekään.
Hannu Linkola
Kent esiintyy 28. lokakuuta Helsingin Hartwall-areenalla ja 29. lokakuuta Vaasa-areenalla.