Tuska tuli rytinällä takaisin – lue kattava reportaasi festivaaliviikonlopun menosta ja meiningistä

Tuska
Suvilahti, Helsinki
1.-3.7.2022

Teksti ja kuvat: Vesa Siltanen, Artturi Siromaa

Kahden hiljaisen kesän jälkeen Suvilahti heräsi jälleen eloon raskaan musiikin ystävien riemuksi. Tuskaa oli selvästi odotettu monissa talouksissa kuin kuuta nousevaa ja uskolliset tuskalaiset palkitsivatkin järjestäjät rikkomalla tapahtuman kävijäennätyksen (49 000 vierasta).

Koska kaikkia ei vaan voi miellyttää, festareiden kattaukset herättävät usein mielipiteitä suuntaan jos toiseen ja tämä pitää erityisen hyvin paikkansa varsinkin Tuskan kohdalla. Niin tänäkin vuonna ohjelmisto oli monille joko osastoa ”paras kattaus ikinä” tai ”historian paskin tarjonta”. Koska itselläni vaakakuppi kallistui ilokseni ensinnä mainittuun suuntaan, oli nokka suunnattava kohti Suvilahtea taas muutaman vuoden tauon jälkeen.

(Vesa Siltanen)

Tullessani Rediin vaihtamaan lippua rannekkeeseen kiemurteli jono koko kauppakeskuksen maatason läpi. Kauppakeskus on sokkeloinen ja bändipaitalaisia ohjaamaan olikin valjastettu kauppakeskuksen työntekijöitä. Moisella kävijämäärällä rannekkeenvaihtopisteitä olisi täytynyt olla enemmän. Ehkä VIP-tiskin ollessa tyhjillään hekin olisivat voineet ottaa ihmisiä vastaan seisoskelun sijaan. On varmasti osittain kävijöiden syy, ettei rannekkeita ollut vaihdettu etukäteen enempää. Järjestäjätahon täytyy ymmärtää, että tämän kokoluokan festivaaliin saapuu kävijöitä myös muualta kuin pk-seudulta eikä osalle ole mahdollista saapua aikaisemmin.

Jo avausiltapäivällä festarialueella oli todella hyvin porukkaa. Jännitinkin meneekö alue illan myötä täysin tukkoon, mutta Tuskan uudistunut alue osoittautui oikein toimivaksi.

Päälava oli sijoitettu niin, että lavan edusta oli mukavasti varjossa pahimman päiväauringon aikaan. Telttalavalla sen sijaan oli tukahduttavan kuumaa ja kosteaa, eikä kovin syvälle yleisön joukkoon houkuttanut lähteä. Inferno-lavan päiväkeikoilla ei päässyt kuumuutta karkuun lainkaan. Etenkin lauantai oli todellista tasapainoilua nestehukan ja auringosta palamisen kanssa, sillä itselleni kiinnostavimmat artistit esiintyivät juuri Inferno-lavalla. Onneksi molemmilta vältyttiin hyvällä valmistautumisella, mutta kaikki eivät varmastikaan olleet yhtä onnekkaita.

Keskisuuren Inferno-lavan keikoilla yleisö oli todella hyvin mukana bändien menossa. Tällaista yhteyttä ei kaikkein isoimmilla festarilavoilla voida kokea.

Pienemmille bändeille tarkoitetun talkoohenkisen Tuska Kvlt -stagen tarjonta jäi hieman pimentoon, sillä kiinnostavia esiintyjiä oli niin paljon ympäri aluetta. Kävin kuitenkin katsomassa hetken Atlasia Kreatorin lopetettua ja meininki oli mitä huikein. Tietysti rankimmassa paahdossa pienen tilan akustiikka ei tahdo oikein vastata äänenpainetta ja jo valmiiksi helposti sekoittuvia särökitaroita. Pienen klubin kokoinen Kvlt-lava sijaitsi tiivistämön tiloissa. Monesti ohi kävellessäni jonoa pienelle lavalle oli ulos saakka eikä senkään takia houkuttanut pakkautua klubimaiselle sisälavalle.

Vaikka tämän vuoden Tuskassa oli kiistatta nimekkäitä kiinnityksiä, asettui esiintyjien pääpaino vuosituhannen vaihteen raskaaseen musiikkiin. Aikakausi tuntuu olevan juuri nyt pinnalla ja vuoden 2022 Tuska oli kävijämäärältään suositumpi kuin koskaan.

(Artturi Siromaa)

Perjantai

Tuska vuosimallia 2022 oli erityisen hyvä stoner rockin/metallin ystäville, sillä ohjelmistossa oli niin myöhemmin viikonloppuna esiintyneet High on Fire ja Baroness sekä avauspäivänä Inferno-lavalle kivunneet Red Fang sekä Elder, joka vastasi tästä joukosta maalailevammasta surinasta. Varhain perjantaina esiintynyt Elder joutui turvautumaan lainavehkeisiin (joita muun muassa Red Fang ystävällisesti tarjosi), sillä yhdysvaltalaisbändin omat kamat olivat kadonneet lennolla Suomeen. Elderille löytyi Tuskan esiintyjien joukosta myös kohtalotovereita, sillä ainakin tanskalaisen Vola-yhtyeen kamat hävisivät jonnekin matkan varrella.

Lainakamoista huolimatta Elder vyörytti pitkiä kaaria sisältävää stoner rockiaan vakuuttavalla otteella ja soundilla. Vähäeleisen bändin esiintymisessä huomio kiinnittyi eritoten basisti Jack Donovanin työskentelyyn, sillä vaikka sitä ei välttämättä levyä kuunnellessa hoksaa, on mies huikea työmyyrä käden vaeltaessa ja viuhuessa basson otelaudalla koko ajan. Huomiota kiinnitti myös rumpali Georg Edertin soitto, joka näytti varsin kulmikkaalta ja tönköltä, mutta groovasi silti varsin eloisasti.

Elderin esitys oli yksi päivän hienoimpia ja luulenpa, että yhtye löysi Tuskasta myös monta uutta ystävää, sen verran runsaasti hyväksyvästi biisien mukana nyökytteleviä päitä yleisön joukossa näkyi.

(Vesa Siltanen)

Lost Society konsertoi taattuun tapaansa perjantain iltapäiväauringossa. Tavallaan kun on nähnyt yhden Lostin keikan on nähnyt kaikki temput, mutta yhtye saa silti pidettyä otteessaan keikan alusta loppuun. Kunnia tästä menee ehdottamista Suomen kaikkien aikojen karismaattisimpiin nokkamiehiin lukeutuvalle Samy Elbannalle. Settilista sentään oli hieman vaihtunut edellisestä näkemästäni Rockfestin keikasta, mutta lavatemput ja -spiikit noudattivat samaa kaavaa.

Keikan avasi tulevan If The Sky Came Down -levyn ensimmäinen single 112 ja viimeisenä biisinä keikan veti pakettiin ensimmäistä kertaa livenä soitettu Linkin Park -henkinen Stitches. Paljastettiinpa myös, että keikkaa on kuvattu Stitchesin tulevalle musiikkivideolle.

Braindead-albumin Riot edusti “vanhempaa” tuotantoa. Loput olivat orkesterin viimeisimmän pitkäsoiton No Absolutionin kappaleita. Monet Lost Society -fanit yhtyvät varmasti mielipiteeseeni, että jollain keikalla olisi kiva kuulla miten vuosikymmenen takaiset crossover thrash -rallit lähtevät tänäpäivänä.

Lostarit ovat löytäneet hyvän keikan kaavan. Soundit ovat viimeisen päälle tasapainossa, ukot ovat kunnossa ja yleisö saadaan aina mukaan. Jotain sanoin kuvailematonta tästä silti puuttuu. Ehkä oma juttuni ei vain ole se, että livenä bändi kuulostaa samalta kuin levyllä.

Tuskan avauspäivässä tarjoiltiin väliteknoreivit Ranskasta ponnistavan synavelho Perturbatorin toimesta. Synavalli tosiaankin täytti teltta-stagen ääriään myöten. Kiinnitys Tuskaan vaikutti alkuun hieman erikoiselta, mutta metallikansa otti artistin lämpimästi vastaan.

Telttalava oli kerännyt kuumuutta ja kosteutta koko päivän ennen viiden jälkeen esiintynyttä Perturbatoria. Arvatenkin keikalla oli erittäin tukala olla.

Perturbator ei tarjonnut mitään yllätyksellistä. Setti tuli aika lailla yhteen putkeen. Valoshow oli tärkeässä roolissa ja jäikin harmittamaan, etteivät valot päässeet oikeuksiinsa iltapäiväauringon paahtaessa.

Valoshow jäi piippuun, eikä itse musiikki saanut mielenkiintoani säilymään keikan loppuun asti. Voi olla, että jos artisti olisi esiintynyt muutamaa tuntia myöhemmin illan pimetessä tilanne olisi ollut toinen.

(Artturi Siromaa)

Auringossa kylpeneellä Inferno-lavalla esiintyneen Omnium Gatherumin adult oriented death metal kiinnosti yleisöä ja pikkuisen lavan edusta oli ammuttu aivan täyteen. Hieman taaempana esitystä katselleet joutuivat kuitenkin ikävään ristituleen, kun samaan aikaan viereisellä telttalavalla infernaalisella volyymillä tuutanneen Perturbatorin synthwave tahtoi jyrätä Omnium Gatherumin päälle. Teltan ja Inferno-lavan sijoittelussa oli siis ehkä pientä viilattavaa vielä, mutta onneksi kyse ei ollut järin isosta epäkohdasta.

Inferno-lavalla palattiin seuraavaksi taas stonerin pariin Oregonin Portlandista kotoisin olevan rymyryhmä Red Fangin noustessa lauteille. Edellinen näkemäni Red Fang -keikka jätti hieman kylmäksi, mutta tällä kertaa niin ei käynyt – eikä pelkästään paahtavan auringon vuoksi. Jos aiemmin päivällä Elder tarjoili maalailevampaa ja monipolvisempaa stoneria, Red Fang jyräsi kaljanhuuruista rokkia suoraviivaisesti eteenpäin. Juuri sopivaa festarimusaa, siis.

Päivän veteraaniosastoa edustanut Carcass ei jättänyt kyselyille sijaa vaan lanasi murhaavasti. Settiin oli ujutettu kiitettävästi niin uudempaa kuin vanhempaa tuotantoa painottuen Heartwork-klassikkoon vuodelta 1993 sekä viime vuonna julkaistuun viimeisimpään Torn Arteries -albumiin. Äärimetallilegenda pisti kuulijat halki, poikki ja pinoon varmaotteisesti basisti-laulaja Jeff Walkerin jalan levätessä tuttuun tapaan monitorilla basson lapa ilmaan kohotettuna.

Piskuisella Kvlt-sisälavalla lämpötilat huitelivat saunalukemissa koko viikonlopun. Pieni tila täyttyi nopeasti ja hallin ulkopuolella näki jatkuvasti ihmisiä jonossa, eli kiinnostusta lavan ns. ”pienempiin” esiintyjiin löytyi myös kiitettävästi. Itse kävin paikalla katsomassa tamperelaisen Polymoonin livemeininkiä, olihan yhtye onnistunut vakuuttamaan jo kaksi vuotta sitten ilmestyneellä Caterpillars Of Creation -debyytillään.

Odotetusti yhtyeen psykedeelinen avaruusrock toimi erittäin hienosti liveolosuhteissa ja ehkä juuri pienen koonsa ja intiimin tunnelmansa vuoksi Kvlt-lava oli bändille erittäin sopiva paikka. Yhtye myös selvästi nautti lavalla olemisesta ja antoi sen myös näkyä ulospäin. Suosittelen lämpimästi tsekkaamaan bändin, kun siihen seuraavan kerran tarjoutuu mahdollisuus.

Perjantai-ilta saateltiin päätökseen Kornin tahdissa. Tuskan lisäksi samalla viikolla Seinäjoen Provinssissa esiintynyt yhtye saapui Suomeen ilman alkuperäisbasistiaan Fieldyä, joka jätti kiertueen väliin viettääkseen aikaa perheensä kanssa ja selvitäkseen “vanhoista demoneista”, jotka olivat nostaneet taas päätään. Fieldyn tuuraajaksi oli pestattu Suicidal Tendencies -yhtyeestä tuttu Roberto ”Ra” Díaz, joka hoiti tonttinsa varmaotteisesti ollen varsin sympaattinen ilmestys pyöriessään hyrränä leveä virne naamallaan.

Samalla varmuudella esiintyi myös muu bändi, joskin pahasta astmasta kärsivä ja siihen päälle koronan sairastanut laulaja Jonathan Davis joutui varsinkin keikan alkupuolella pinnistelemään tavanomaista kovemmin ja ottamaan joka biisin välissä happea pullosta.

Festarisettiin mahtui kaikki bändin suurimmat hitit kuten Freak On A Leash, Falling Away From Me, Got The Life, Here To Stay, A.D.I.D.A.S. ja totta kai Blind. Vaikka bändi oli pandemia-aikana julkaissut peräti kaksi uutta levyä, oli niiden tuotantoa mukana yllättävän vähän: The Nothingilta (2019) vain yksi, alkuvuodesta julkaistulta Requiemilta peräti kaksi (joista Worst Is On It’s Way toimi erityisen hienosti livenä).

Settiin oli ujutettu myös muutama iloinen yllätys, mutta nämä oli typerästi niputettu sikermäksi. Follow The Leader -klassikkolevyn (1998) avaava räjähtävä It’s On! vaihtuikin yhtäkkiä lennosta Trashiin, joka vuorostaan vaihdettiin sujuvasti viime vuosina hieman useammin soitettuun Did My Time -biisiin. Vaikka tämä kolmen kappaleen medley olikin sinänsä hienosti rakennettu ja sujuva, olisin niin paljon mieluummin kuunnellut jokaisen biisin kokonaisuudessaan. Olisivat vaikka jättäneet sinänsä taitavan Ray Luzierin aivan turhan rumpusoolon pois ja soittaneet jonkun biiseistä koko mitassaan.

(Vesa Siltanen)

Lauantai

Lauantaipäivän telttalavalla korkannut Shape Of Despair tarjoili kiitettävän runsaslukuiselle, mutta vielä horroksesta heräilevälle yleisölle doom metalia. Itse bändikin tuntui olevan jonkinlaisessa horroksessa, sillä niin staattista ja tylsää kaikilla näytti lavalla olevan. Ei doomia soittaessa tietenkään tarvitse mitään sirkustemppuja ja voltteja tehdä, mutta näytti enemmän siltä kuin soittajat olisivat vain halunneet päästä äkkiä pois lavalta. Kumman suttuiset soundit eivät yhtään auttaneet asiaa. Bändin molemmat solistit vetivät kyllä komeasti, että siitä pisteet.

Siinä missä Shape Of Despair tarjoili ”rauhallisen” ja tunnelmallisemman aamunaloituksen, samaan aikaan Inferno-lavalla melodista death metalia tykitellyt Bloodred Hourglass herätteli festarikansaa räväkämmällä otteella. Ja ilahduttavan monta korvaparia oli mikkeliläisbändikin kerännyt lavan tuntumaan aikaisesta soittoslotista huolimatta, mistä yhtye ottikin kaiken irti. Levyltä kuunneltuna bändi ei ole ihan täysin onnistunut vakuuttamaan, mutta livenä tämäkin orkesteri oli paljon edustavampi.

(Vesa Siltanen)

Tuskan Ikämies-sarjaa vahvisti mm. Rainbow’ssa, Deep Purplessa ja Yngwie Malmsteenin solistina vaikuttanut Joe Lynn Turner. Mies esiintyi lauantaipäivällä taustabändinään ruotsalainen Dynazty. Sessiobändissä ei ollut moittimista ja kyllähän itse maestrokin lauloi hyvin ikäisekseen kappaleita historiansa varrelta. Inferno-lava lunasti nimensä paahtavassa auringonpaisteessa lauantain ollessa kuumuuden osalta festarien tuskaisin päivä.

Joe Lynn Turnerin aloitellessa päälavan Insomnium-keikalta vasta valui ihmisiä Inferno-lavan suuntaan. Vaikka yleisö ensisilmäyksellä koostuikin suurimmaksi osin kasarilla nuoruuttaan eläneistä, oli eturivissä myös nuorempia faneja. Ja hyvin heiltäkin taittui Purplen King of Dreams ja muut aikakauden hitit.

Aivan korkeimpiin nuotteihin Joe Lynn Turner ei kuitenkaan enää yltänyt. Esimerkiksi Rainbow’n I Surrenderin kertosäkeen korkeimmat sävelet jätettiin yleisön hoidettavaksi solistin nojatessa taktisesti mikistä poispäin. Laulun peruskunto miehellä oli oikein hyvällä tolalla, mutta etenkin loppua kohden yleisön huudatus lisääntyi miehen oman laulun vähentyessä.

Dynaztyn kitarasankari Love Magnusson oli onnistuneesti ottanut Ritchie Blackmoren ja Yngwie Malmsteenin parhaimmat kliseet haltuun ja sekoitteli niitä taatulla kasaritilutustyylillä. Kiippariosuudetkin hoidettiin Jon Lordille uskollisesti.

Henkilökohtaisesti potin räjäytti encorena soitettu Yngwie Malmstenin Rising Force. Paatuneilta Rainbow- ja Purple-diggareilta viimeiseksi jätetty biisi taisi mennä kuitenkin hieman ohi.

(Artturi Siromaa)

Samaan aikaan Joe Lynn Turnerin tarjoillessa klassista rokkia Inferno-lavalla, oltiin viereisellä teltalla jälleen täysin erilaisissa maailmoissa ja tunnelmissa Oranssi Pazuzu -yhtyeen täyttäessä ilmatilan synkällä ja psykedeelisellä black metalilla. Meteli oli korviahuumaava ja yhtye hyöri lavalla maanisesti ollen yhtä tuottamansa äänimassan kanssa. Hypnoottinen esitys oli yksi festarin kovimmista vedoista.

Kitaristi Rune Eriksenin (ex-Mayhem, Aura Noir), rumpali Flo Mounierin (Cryptopsy) sekä laulaja-basisti David Vincentin (ex-Morbid Angel) mustaa death metalia takovan Vltimas-yhtyeen Something Wicked Marches In kolahti tässä osoitteessa kovaa, joten odotukset bändin keikkaa kohtaan olivat kovat. Livekokoonpanossa kolmikkoa tukivat vielä kitaristi ja basisti Vincentin keskittyessä pelkästään laulamiseen ja karismaattisesti patsastelemiseen.

Muu yhtye tykitteli kyllä vakuuttavasti, mutta nimenomaan Vincentin karisma ja lavapreesens oli se, mikä kannatteli koko show’ta. Black metal cowboyn olemuksessa ja välispiikeissä oli niin uhkaavuutta ja kovuutta kuin myös juuri sopivasti pilkettä silmäkulmassa.

(Vesa Siltanen)

Seuraavana vuorossa oli suomalaisbrittiläinen Wheel. Toolin ja Porcupine Treen merkitys bändille ei jäänyt epäselväksi, mutta kun homma toimii niin eipä tuo ollenkaan huonosta ollut. Tosin ymmärrän, että monia saattaa liika maneerien viljely häiritä.

Laulaja James Lascellesin puhtaat vokaalit toimivat erittäin hyvin ja ääntä käytettiin taidokkaasti. Myös rummut kuuluvat tiukkana pakettina hyvällä soundilla. Miksaus on oikein toimiva niin kuin progemetallibändeillä tuppaa yleensä olemaan. Soittimet kuuluvat selkeinä omilla paikoillaan. Erikoiset tahtilajit vaihtuivat sulavasti ja tukivat musiikkia hyvin.

Toisen festivaalipäivän alkuillasta tukala lämpötila ei ollut vielä helpottanut lainkaan ja oli siirryttävä sivuun varjoon kuuntelemaan.

Tanskan progeylpeys Volan keikka meinasi peruuntua Kööpenhaminassa hukattujen matkatavaroiden vuoksi. Yhtye kyseli keskipäivän aikaan bändin someissa 7-kielistä baritonikitaraa ja kahta Line 6 Helix –mallintavaa vahvistinta. Onneksi hukattujen tavaroiden tilalle saatiin järjestettyä puuttuvat soittovehkeet ja keikka saatiin soitettua. Lauantain pahin kuumuus alkoi helpottaa Volan aloittaessa ja keikka sijoittui auringonlaskun kultaiseen tuntiin.

Yhtyeen musiikissa voi kuulla vaikutteita nu-metalista. Intensiteetti vaihtui ketterästi raskaamman paahdon ja herkemmän fiilistelyn välillä. Tumma synasoundi toi mukavasti kontrastia matalataajuuspainotteisiin kitaroihin. Kappaleet olivat pitkiä ja tunnin festarislotti tahtoi jäädä hieman vajaaksi musiikille.

Bändin keulakuva Asger Mygindin laskuoppi oli vähintään erinomaisella tasolla hänen laulaessaan ja soittaessaan kimurantteja rytmikuvioita epätyypillisten tahtilajien päälle samanaikaisesti. Tätä taitoa ei voinut kuin ihailla.

Musiikki piti otteessaan ja lavalta välittyi yleisöön jotain sanoinkuvailematonta taikaa, jonka vain paikalla olleet pystyivät aistimaan. Myös soitinten hukkumis -episodi varmasti lisäsi osaltaan yhtyeen ja yleisön välistä yhteyttä. Keikkaan todella uppoutui ja setti oli hujauksessa ohi. Itselleni Volan keikka nousi festarien yllättäjäksi. Vola on todella kova livebändi ja antaa varmasti lipun hinnalle vastinetta.

(Artturi Siromaa)

Georgian Savannahista tuleva Baroness on jo hyvin tuttu näky Suvilahdessa, sillä tämä oli bändille kolmas vierailu Tuskaan (jotka ovat muuten sattumalta tapahtuneet viiden vuoden välein). Tällä kertaa bändi tarjoili oikein kunnon hittikimaran, joka painottui sopivasti vielä allekirjoittaneen mielestä yhtyeen parhaimmistoon kuuluvan Blue Recordin materiaaliin.

Euroopan-kiertueensa Tuskaan päättänyt bändi antoi kaikkensa tarjoten erittäin energisen paketin sludgehtavaa/stonerihtavaa raskasta, mutta melodista rokkia telttalavalle pakkautuneelle yleisölle. Yhteislaulu raikasi Take My Bones Awayn aikana, kun taas esimerkiksi The Sweetest Curse laittoi moshauslihakset toimimaan. Bändin jokainen keikka on ollut aina edellistä parempi ja uusin jäsen, vuonna 2017 liittynyt kitaristi Gina Gleason on löytänyt hienosti ja ansaitusti paikkansa yhtyeen riveistä.

Lauantain päättänyt Mercyful Fate oli ilman muuta yksi koko festivaalin odotetuimmista esiintyjistä, jonka kiinnittämisestä täytyy järjestäjille nostaa erikseen hattua korkealle ilmaan. Vaikka bändiä ei luonnollisesti enää saakaan täysin alkuperäisessä kokoonpanossa lavalle, oli Mercyful Fate vuosimallia 2022 silti enemmän kuin tervetullut ilmestys.

Yhtyeen setti painottui täysin uutta The Jackal Of Salzburg -kappaletta lukuun ottamatta vanhoihin klassikoihin, mitä tuskin kovin moni bändiä kuuntelemaan tulleista pisti pahakseen. Olisihan uudemmastakin tuotannosta löytynyt varsin kovaa kamaa jota olisi mieluusti kuullut, mutta kun ilmoille kajahtivat Evilin, A Dangerous Meetingin, Come To The Sabbathin ja Satan’s Fallin kaltaiset klassikot, ei uudemman tuotannon puute enää yhtään kismittänyt.

Uusi, tätä kiertuetta (ja bändin uutta levyä) varten tehty The Jackal Of Salzburg tuntui klassikoiden rinnalla ehkä turhan ylipitkältä ja venytetyltä läjältä hyviä riffejä, josta olisi hyvin saanut irti vaikka kaksi hieman tiivistetympää ja toimivampaa biisiä. Nyt kappaleesta jäi hieman pastissimainen maku suuhun, että bändi yrittää kuulostaa itseltään tavoittamatta kuitenkaan sitä ydintä, joka yhtyeessä alun perin oli. Mutta kuten keulahahmo King Diamond itsekin totesi, on kappale vielä hieman kesken ja elää, joten kenties se siitä vielä hioutuu ja löytää paremmin muotonsa, kun se viimein – ainakin toivon mukaan – levylle päätyy.

Yleisesti ottaen yhtye oli hyvässä iskussa. King Diamondin falsetti kajahti edelleen komeasti lävistäen kaiken ja edesmenneen basistin Timi Hansenin saappaat täyttänyt Joey Vera (Armored Saint, Fates Warning) hoiti homman kotiin puhtain paperein. Tämä paluu ei siis jättänyt faneja kylmäksi – tervetuloa takaisin, Mercyful Fate! Levyä odotellessa.

(Vesa Siltanen)

Täytyy myöntää, etten olisi uskonut jokunen vuosi sitten nokialaiselta kirpputorilta puolella eurolla ostamani King Diamond -paidan pääsevän käyttöön vielä oikein tositilanteessa. Olin kuitenkin väärässä, sillä tanskalainen Mercyful Fate konsertoi Tuskan lauantaipäivän pääesiintyjänä.

Keikka alkoi noin vartin aikataulusta myöhässä, kun lavahenkilökunta arpoi, kuinka valtava Mercyful Fate -esirippu saadaan tiputettua lavarekvisiitan edestä. Lopulta trussi laskettiin kiusallisen hitaasti alas ja lakana irrotettiin käsin. Ei tainnut olla ihan suunniteltu juttu ja kyllähän tuo vähän hämmennystä aiheutti yleisössäkin.

Esiripun takaa paljastui vuohenpää pentagrammilla varustettu marmorialttari, jonka uumenista King Diamond asteli vanhan kehnon elkein itsekin vuohenkallokypärä päässään. Mikkitelineenä käytettiin tietysti kahdesta reisiluusta tehtyä ristiä.

Parin ensimmäisen kappaleen aikana laulu tahtoi jäädä alavireiseksi myös falsetissa, mutta tilanne korjaantui, kun uudemmista kappaleista päästiin Melissa- ja Don’t Break The Oath -levyjen klassikoiden pariin. Soitto ja laulu toimivat tiukasti ja vireisesti, mutta väistämättä heräsi ajatus, oliko huomattavan pitkillä kitarasooloilla tarkoitus keventää maestron laulutaakkaa.

Lavarekvisiitan takana vaikutti olevan vähintäänkin harrastelijateatterin tasoinen pukuhuone, sillä Kinkku kävi vaihtamassa kostyymiä aina muutaman kappaleen välein. Vielä encoreakin varten vaihdettiin perinteinen King Diamond -silinterityyli päälle. Heräsiköhän jollekin muullekin ajatus, oliko puvustamossa käynti ainoa syy pienille pausseille vähän väliä?

Ryhmän korkeasta iästä huolimatta lavakarismaa oli vielä jäljellä ja hiilihankomiehen kutsutalkoot saatiin vedettyä kunnialla loppuun. Totta kai moinen teatteri sisältää koomisiakin piirteitä, mutta olihan tämä eeppinen esitys. Mercyful Fate todisti, että rock on vieläkin saatanallista.

(Artturi Siromaa)

Sunnuntai

Tuska on vuosien varrella tullut Devin Townsendille erittäin tutuksi – soittihan kanadalaisnero esimerkiksi Ziltoid-spesiaalikeikan vuonna 2010 nimenomaan Suvilahdessa – ja tälläkin kertaa mies toivotettiin erittäin lämpimästi ja runsaslukuisesti tervetulleeksi, vaikka Townsendin slotti olikin sunnuntaina ja vielä melko varhaiseen aikaan. Tällä kertaa Townsend nousi lavalle perinteisellä rockbändikokoonpanolla, jonka voimin yleisölle tarjoiltiin niin Townsendin soolotuotantoa kuin Devin Townsend Projectin sekä Strapping Young Ladin biisejä. Tietenkin townsendmaisella (pieru-osastolle kallistuvalla) huumorilla höystetyillä välispiikeillä ryyditettynä.

Festivaalin stoner-osaston raskainta laitaa edustaneen High on Firen keikkaa vaivasivat tekniset ongelmat, jotka saivat (totta kai paidatta soittaneen) Matt Piken silminnähden hermostumaan. Vimmaisesti niin kitaravahvistintaan kuin efektipedaalejaan räplännyt Pike yltyi pikaistuksissaan tallomaan pedaalejaan niin voimakkaasti, että jalka oli mennä lavasta läpi ja hetken näytti siltä, että kohta miekkonen paiskaa kitaransa tantereeseen ja marssii pois lavalta. Näin ei kuitenkaan käynyt ja pienen paussin jälkeen soitto jatkui – tosin edelleen niin, että joidenkin soolojen aikana kitara hiljeni lähes tyystin.

Teknisistä ongelmista huolimatta (tai kenties juuri siksi) yhtye paiskoi menemään melkoisella vimmalla. Death Is This Communion -albumi (2007) oli setissä vahvimmin edustettuna neljällä biisillä, muilta levyiltä mukaan oli nostettu biisi tai pari. Hommat pistettiin odotetusti pakettiin Snakes For The Divinella, joka toimii aina ja kaikkialla, missä ja milloin vaan.

Vaaran tunne oli läsnä ja varsinkin keikan edetessä vyörytys muuttui hallituksi kaaokseksi. Tosin bändiin viime vuonna liittyneen rumpali Coady Willisin (Big Business, ex-The Melvins) soitto lipsahti ajoittain jo hallitsemattoman puolelle. Kaikki kunnia Willisille, mutta kyllä sitä hetkittäin huomasi kaipaavansa alkuperäisrumpali Des Kenseliä kannujen taakse.

Mainittakoon myös, että High on Fire tuntui soittavan myös yllättävän hiljaa. Liekö tekniset ongelmat sitten vaikuttaneet asiaan, mene ja tiedä.

(Vesa Siltanen)

Saksalaisen thrash metalin pioneeri Kreator esiintyi sunnuntain alkuillassa Tuskan päälavalla. Aktiivisesti keikkailleen orkesterin keikkakunto oli erinomainen. Yleisössä oltiin hyvin mukana thrash-setien menossa ja pitti pyöri läpi keikan.

Setissä kuultiin uutta ja vanhaa. Kesäkuussa ilmestyneen Hate Über Alles -levyn nimikkobiisin sanat olivat jo hyvin hallussa. Uusi Kreator selvästi uppoaa faneihin. Lavaa koristivat hirtetyt nuket ja taustalakana vaihtui säännöllisesti toinen toistaan vastenmielisempään kuvaan. Lavapyrot lämmittivät yleisöä mukavasti helteessä. Lämpötila itse lavalla oli varmasti tukala.

Toisen kitaran pestiä hoiti suomalainen Sami Yli-Sirniö. Yli-Sirniön ja nokkamies Mille Petrozzan kitarat olivat varustettu Floyd Rose -tyyppisillä kampisysteemeillä. Arvatenkin dive bombeja ja nousevia huiluääniä kuultiin vähintäänkin tarpeeksi.

Valitettavasti tällaisten bändien fanien keski-ikä kohoaa uhkaavasti. Uuden polven metallifaneja ei näkynyt mitenkään erityisesti yleisössä.

(Artturi Siromaa)

Telttalavan suurin magneetti oli odotetusti Jinjer, joka keräsi yleisöä reilusti enemmän mitä telttaan mahtui sisälle. Jinjer-paitoja näkyi kyllä runsaasti pitkin viikonloppua, mutta telttaan ahtautui myös niitä, jotka eivät olleet paikalla niinkään musiikin vuoksi vaan osoittamassa tukea Ukrainasta tulevalle yhtyeelle.

Bändin soittajat ovat toki erittäin taitavia ja laulaja Tatiana Shmailyukilta irtoavat vakuuttavasti niin puhtaat laulut kuin örinät, mutta ainakaan tässä osoitteessa bändin musiikki ei hirveästi kolahda, vaan Jinjer tipahtaa siihen modernin nytkytysmetallin – jota myös djentiksi kutsutaan – harmaaseen massaan, jossa kaikki bändit kuulostavat toinen toisiltaan eli lähinnä Meshuggahin kevytversioilta erilaisin pienin variaatioin.

Monille Jinjerin musiikki kuitenkin kolahtaa ja hyvä niin. Ja yhtye tietenkin ansaitsee ison hatunnoston siitä, että se toimii Ukrainan kulttuurilähettiläänä levittäen tietoisuutta Venäjän hyökkäyksen kohteeksi joutuneen kotimaansa tilanteesta.

Samaan aikaan Jinjerin kanssa Inferno-lavan infernaalisessa kuumuudessa tykitteli Lähiöbotox hieman letkeämmissä merkeissä, vaikka yhtyeen sanoma onkin kaukana letkeästä. Yhtye tarjosi yhden viikonlopun viihdyttävimmistä ja nostattavimmista keikoista ja koko poppoo myös selvästi nautti saamastaan vastaanotosta täysin siemauksin. Puheet Lähiöbotoxin vakuuttavasta livemenosta eivät todellakaan ole tyhjästä nyhjästy!

Varhaisvuosinaan Korninkin kanssa kiertänyt Deftones on pitkän linjan bändi, jonka allekirjoittanut on jostain syystä onnistunut tähän saakka missaamaan livenä. Nyt tämäkin asia saatiin viimein korjattua, vaikkakin Suvilahdessa lavalle astellut yhtye ei ollutkaan ihan se kaikkien tuntema Deftones: basisti oli vaihtunut sekavissa merkeissä ennen kiertuetta muun muassa Marilyn Mansonin ja Chelsea Wolfen kanssa soittaneeseen Fred Sablaniin eikä kitaristi Stephen Carpenteriakaan nähty vaan yhtye oli pestannut Euroopan-kiertueelleen kitaristiksi Lance Jackmanin (Eightfourseven, Horseneck, ex-Will Haven). Meininkiin sessiomiehet eivät kuitenkaan vaikuttaneet ainakaan negatiivisesti.

Levyiltä Deftones on aina jäänyt itselle yksittäisiä hyviä biisejä lukuun ottamatta hieman etäiseksi eikä ole ihan täysin auennut, mutta näin livenä allekirjoittanutkin koki ahaa-elämyksen. Asiaa luonnollisesti auttoi hittipitoinen settilista, joka sisälsi runsaasti kakkoslevy Around The Furin (1997) kappaleita kuten My Own Summer (Shove It), Be Quiet And Drive (Far Away) sekä itse nimibiisi. Setissä olivat hyvässä tasapainossa menevämmät, yleisöä pomppimaan saavat biisit sekä taiteellisemmat ja maalailevammat siivut.

(Vesa Siltanen)

Olin näkevinäni enemmän yhden päivän rannekkeita kuin edellispäivinä, joten Deftones oli varmasti monelle odotettu esiintyjä. Yleisömeri oli valtava ja uskon, ettei kukaan lähtenyt pettyneenä kotiin.

Lavan takaosassa neljä rivissä olevaa salmiakin muotoista valoneliötä välkkyivät kappaleiden tahdissa ja muukin lavavalaistus oli tärkeässä roolissa. Taustalakanan lisäksi muuta lavarekvisiittaa ei ollut, jos kaiutinpinoja ei lasketa.

Kaiutinkaappeja löytyi lavalta kohtuullisesti ja ainakin matalimpien taajuuksien toistaminen oli huikealla tasolla. Basso jytisi, mutta alapäästä riitti syvyyttä nyansseihin. Äänivalli vyöryi yleisöön isosti. Soittimet kuuluivat selkeästi lukuunottamatta laulaja Chino Morenon rytmikitaraosuuksia. Äänivallista muodostui niin valtava toisen kitaran tukiessa keskiääniä, että oli mahdoton eritellä kahden kitaran osuuksia toisistaan.

Keikan parasta antia olivat mielestäni pitkät intensiteetin rakentelut kohti kappaleen huippukohtaa. Tällaista kuultiin vaikkapa My Own Summer (Shove It) -kappaleessa. Aiempien päivien pääesiintyjistä poiketen Deftones ei järjestänyt kummempia yleisönhuudatuskekkereitä, joka oli osaltaan ihan virkistävää. Myös Alexi Laiholle, Morenon hyvälle ystävälle, omistettiin kappale.

(Artturi Siromaa)