KISS Suomessa vuonna 1983: Suukot tietävät rahaa!

Ensi kesänä 3.6.2013 Kiss kapuaa Hartwall Areenan lavalle täysissä maskeissa. Vuonna 1983 Juho Juntunen tapasi Helsingissä kymmenvuotiaan Kissin, joka oli riisunut maskinsa pois.

Kiss paljasti kasvonsa – Suukot tietävät rahaa! 

Teksti: Juho Juntunen 
Julkaistu alun perin Soundissa 12/1983

Niin siinä kävi. Saimme Yhden elävistä rockin legendoista Suomeen, mutta se tapahtui liian myöhään. Kiss oli jo riisunut naamionsa, siitä oli tullut yksi hevibändi muiden joukossa. Soundi päätti tsekata, onko näissä miehissä enää vastusta koville kilpailijoilleen. Ja huonolta näyttää.

 

Pakko myöntää heti alkuun kolme asiaa. Olen aina pitänyt Kissiä mielenkiintoisempana ilmiötasolla kuin musiikillisena kolauttajana. Toiseksi: olisin kiihkeästi halunnut nähdä Kissin pari vuotta sitten kaikkine naamioineen ja verileikkeineen, sillä tänään yhtyeen image kilpailee viidenkymmenen muun hevibändin hohdon kanssa. Ja kolmas asia: en pitänyt Kissin konsertista Helsingin jäähallissa.

Voisin kertoa neljänneksi, että olen kova poika kasvattamaan kääpiökanoja, mutta se ei kuulu asiaan. Mutta mikä meni pieleen Helsingissä? Miksi Kissin sinänsä osattu, taitava ja näyttävä jyske ei aiheuttanut aivoissa ahaa-elämyksiä tai taivaallisia tuntuja? Syy ei ollut ainakaan ennakkoluuloissa, sillä en ole koskaan halveksinut näitä naamioituja pervertikkoja. Itse asiassa olen kokenut koko ilmiön aika hauskana ja nokkelana rock and roll -karikatyyrina, ja totta kai Kissin mahtavan tuotannon joukosta löytyy musiikillisia namujakin.

Kun Kiss ilmestyi hämärästä Helsingin jäähallin lavalle, olin hetken vallan riemuissani, valmis repimään siinä paikassa riekaleiksi uuden nahkatakkini ja pari kääpiökanaa. Mutta jo kolmannen piisin rävähtäessä käyntiin olin kyllästynyt ja väsynyt. Kiss soitti liian kovaa, eikä pään paukuttaminen ole kivaa kipurajaa hipovassa metelissä. Suureksi mainostettu Kiss-show oli sekin pettymys. Kun taustalla välkkyviin Kiss-kirjaimiin ja kömpelöön hyökkäysvaunuun oli tottunut, tarjosivat ne itse asiassa vähemmän silmäniloa kuin Motörheadin pommittaja, Rainbow’n silmät tai vaikkapa Vardisin maailman halvin hevishow: kalkilla tahritun ruumiin pöllyttäminen. No, uskotaan, että kiertueen alkuaikana juttu kulki lujempaa kun Kiss tuhlasi lavalla pommeja, raketteja ja ties mitä räjähdysaineita, mistä paloturvallisuudesta vastaavat viranomaiset eivät pidä.

Mutta pahin moka keikalla oli itse musiikki. Vaikka Kissin kaverit paljastuivat odotettua näppärämmiksi soittajiksi, ei heidän sävelvalikoimansa tyydyttänyt. Toisiaan muistuttavat kappaleet tulivat ja menivät, eikä paria omaa suosikkiraitaa edes tahtonut tunnistaa tuosta massiivisesta hevivirrasta. Onneksi sentään yleisö tuntui nauttivan keikasta, vaikka sen aikana ei kasvanutkaan vastaavaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta kuin esimerkiksi Motörheadin konserteissa.

Tavallisten hevifriikkien lisäksi yllättävän vähälukuisessa joukossa – vain 4000 henkeä – näkyi jopa noin kymmenvuotiaita nassikoita isiensä turvallisessa kainalossa. Mutta väliäkö tuolla, ei kai Kiss ole sen turmiollisempaa ajanvietettä kuin sarjakuvat tai avaruusfilmit. Sitähän Kiss itse asiassa on, populaarikulttuuria, eräänlainen sarjakuva rappiosta, himosta ja mielikuvituksen lennosta. On luonnollista, että kaikenmaailman Hulk-tarinoiden takana seisova Marvel-yhtiö on julkaissut Kiss-sarjakuvalehden, jonka ensimmäiset parituhatta kopiota painettiin musteella, johon Kissin jäsenet olivat sekoittaneet omaa vertaan. Ja kai on luonnollista, että Kiss Marvel Comic -lehden ensimmäistä numeroa myytiin 700 000 kappaletta.

 

NÄIN TEHDÄÄN SUPERTÄHTIÄ

Kiss on ollut kasassa tasan kymmenen vuotta, sillä Paul Stanley, Gene Simmons ja Peter Criss löivät rahansa ja ideansa yhteen vuonna 1973 New Yorkissa ja halusivat alkaa supertähdiksi. Kun kitaristeja oli kelattu aikansa läpi, löytyi Ace Frehley, jonka kanssa äänitettiin kesäkuussa Eddie Kramerin johdolla demonauha. Ja sehän puri. Mukaan kuvioihin astui kova järjestelijä ja TV-ohjaaja Bill Aucoin, joka päätti tehdä näistä kavereista jotain uutta ja myyvää, siis sirkushuveja rahvaalle. Helmikuussa 1974 julkaistu LP Kiss oli kohtalainen menestys ja näin jälkeenpäin ajatellen hyvä aloitus bändiltä , sillä se sisältää verrattomat piisit Cold Gin ja Firehouse. Tärkeämpää yhtyeen kannalta oli kuitenkin, että Bill Aucoin pakotti sen keikkailemaan jatkuvasti ja satsaamaan kaikki rahansa maskeihin, esiintymispukuihin ja lavasteisiin.

Kun Kissin neljäs LP Alive (livetupla Detroitista) ilmestyi syyskuussa 1975, oli bändi jo nostettu rock and rollin korkeimmille tikkaille. Temppu oli onnistunut yli odotusten. Puolessatoista vuodessa oli Kissistä tehty osa rock and rollin historiaa, joka myi ja villitsi. Tietenkin bändi saa olla ylpeä useista piiseistään, mutta vielä enemmän se saa olla kiitollinen markkinoinnista ja oveluudesta, jolla se ajettiin läpi. Kymmenen vuotta ja yhdeksäntoista LP-levyä – aikamoinen tappovauhti.

Kun on kysymys Kissin kaltaisesta yhtyeestä – eräänlaisesta hevimetallin Monkeesista – on luonnollista tehdä elokuviakin.

Mukaan mahtuu valtavia myyntimenestyksiä ja kummallisia yritelmiä – näiden huipentumana jouluksi 1978 julkaistu neljän soolo-LP:n sarja, joka oli taloudellinen virhelaskelma Casablanca-yhtiöltä. Levyt eivät pahemmin ilahduttaneet Kiss-faneja, sillä esimerkiksi Peter Crissin kesy piisivalikoima osoitti, että miehessä ei ollut oikeaa hevi-ainesta. Ei ihme, että Crissin ja bändin välit viilenivät, ja Criss joutui kahta vuotta myöhemmin siirtymään perheelliseksi sooloartistiksi, josta ei ole sittemmin kuulunut mitään. Jämäkkää. Miehen soololevyt Out Of Control ja Let Me Rock You ovat lähinnä säälittäviä.

Kun on kysymys Kissin kaltaisesta yhtyeestä – eräänlaisesta hevimetallin Monkeesista – on luonnollista tehdä elokuviakin. Vuonna 1978 purkitettiin äärimmäisen typerä televisiofilmi Kiss Meets The Phantom Of The Park, jota seurasi parhaillaan suomalaisissakin elokuvateattereissa uusintana pyörivä Kiss In The Attack Of The Phantoms eli Kiss – naamiomiesten hyökkäys. Typerä filmi sekin. Kolmas elokuvayritelmä Elder julkaistiin soundtrack-levynä kaksi vuotta sitten, mutta itse elokuvaa ei näkynyt koskaan missään. Varmasti hyvä ratkaisu, sillä Elder on jäänyt Kissin historiaan sen kunnianhimoisimpana ja huonoimmin myyneenä levynä. Kertomus hyvästä pojasta taistelemassa pahaa valtaa vastaan on aiheena hieman kulunut, eikä asiaa olisi luultavasti auttanut se, että Kiss tuntui olevan kerrankin tosissaan.

Mutta ei kai Kissillä ole ollut epäonnistumisistaan huolimatta koskaan syytä huoleen. Se on saanut pelkästään kotimaassaan Yhdysvalloissa viisitoista kulta- ja yksitoista platinalevyä, ja maailmassa on myyty kaikkiaan yli 50 miljoonaa Kiss-LP:tä. Se merkitsee samaa kuin kunnon kasa dollareita.
 

NAAMIOT POIS

Tietenkin Kissin idea on ollut aina niin simppelissä jutussa kuin naamiossa. On neljä miestä, joita kukaan ei tunne. On jännä leikkiä kuvitelmilla, mitä todellisuudessa kätkeytyy noiden maalattujen päiden sisälle.

Itse asiassa Kissin kohdalla leikki oli jo niin jännää, että se meni liian pitkälle. Uskonnollisissa asioissa mielettömyyksiin niin helposti retkahtavat amerikkalaiset saivat päähänsä, että Kiss on tosiaan paha – että naamiot, paholaismaisesti heiluva Gene Simmonsin kieli ja veren roiskuttelu ovat totisinta totta, merkki saatanan ja langenneen enkelin Lusiferin ilmestymisestä maan päälle lopun aikoina. Kun joku sananiekka vielä keksi, että Kiss voi olla lyhennys sanoista Kings In The Service Of Satan, ei vanha sarjakuvaimage enää pitänytkään.

Kun hän lopulta avasi Raamatun, huomasi hän etusivulta tytön nimen, puhelinnumeron ja viestin ”Soita minulle”

Ehkä Kiss päätti riisua naamarinsa siksi, että viime Amerikan kiertueellaan se törmäsi entistä useammin uskonnollisiin ryhmiin, jotka heiluttivat Raamattujaan ja vaativat Simmonsia, Stanleyta ja kumppaneita palamaan takaisin helvetin liekkeihin. Tai ehkä Kiss päätti riisua naamarinsa yksinkertaisesti siksi, että se kyllästyi soheltamaan tuntitolkulla ennen keikkoja maalipurkkien kanssa. Tai ehkä se halusi itselleen mainetta rock and roll -yhtyeenä, ei joukkona sirkuspellejä. Tai ehkä tietokone näytti, että Kiss oli ajettu jo loppuun totutussa muodossaan. Joka tapauksessa Kiss oli Elderin jälkeen siinä jamassa, että sen piti keksiä jotain tai luovuttaa. Sen maine kovana ja äänekkäänä bändinä oli kärsimässä, eikä kukaan halua kuunnella maalattuja kavereita soittamassa keskivertopoppia. Viime vuoden lopulla julkaistu Creatures Of The Night oli hyvä yritys kohti uusia ihailijoita, sillä levy oli hevimpi ja kulkevampi kuin aikoihin. I Love It Loud ja Keep Me Coming olivat piisejä, joiden tehoon saattoi luottaa.

Uusin Kiss-levy Lick It Up jatkaa Creatures Of The Nightin linjaa. Musiikki on suoraa rockia ja heviä, eikä bändissä tapahtunutta sinänsä merkittävää muutosta huomaa. Alusta lähtien mukana ollut kitaristi Ace Frehley kyllästyi nimittäin keikkailemiseen, meni naimisiin ja jäi perheensä luo. Frehleyn tilalle valittiin useiden testien jälkeen Vinnie Vincent, joka pääsi heti soittamaan Etelä-Amerikan kiertueella 300 000 hengelle.

No niin, kitaristin vaihtumista ei huomaa, sillä Vincentilla on samat esikuvat kuin muillakin Kissin kavereilla, eli Led Zeppelin ja Jeff Beck. Ehkä manageri Aucoin oli oikeassa sanoessaan, että hän voisi jatkaa Kissiä loputtomiin vaihtamalla vain soittajia nuorempiin jätkiin ja maalauttamalla näiden naamat. Kukaan ei kaipaa tähteä, jonka oikeita kasvoja ei ole koskaan näytetty – kuka edes huomaa eroa?

Lick It Up on oikeastaan keikkalevy ja se on myös kirjoitettu tien päällä, Gene Simmons sanoo. – Levyltä kuuluu konsertin energia ja sanat ovat sitä, mitä tapahtuu rundeilla – siis seksiä. Monet piisit ovat lähtöisin omista kokemuksistamme ja viime kiertueelta, joka oli tosi hullu. Olimme jossain Pohjois-Dakotan raamattukylässä, kun muuan tyttö antoi rumpalillemme Ericille Raamatun. Ensin hän ei halunnut ottaa sitä luullessaan, että tyttö yritti käännyttää häntä. Mutta kun hän lopulta avasi Raamatun, huomasi hän etusivulta tytön nimen, puhelinnumeron ja viestin ”Soita minulle”. Tuollaiset tapahtumat saavat meidät kirjoittamaan piisejä.

Totta on. Lick It Up on harmiton hevilevy vauhdilla kuunneltaessa, mutta tarkempi tsekkaus paljastaa teksteissä nihkeää ylimiehistä otetta. Ei ole vaikea poimia jokaisesta piisistä pientä esimerkkipätkää.

Tarkempi tsekkaus paljastaa teksteissä nihkeää ylimiehistä otetta

”Rakkauden voima kädessäni / Ja minä tiedän mitä haluat, tiedän mitä tarvitset / Ja tiedän mitä tunnet … Intohimoa ja tulta, himoaja halua / Nautintoa ja tuskaa” (Exiter)

”Paras lukita tyttärenne piiloon / Me tulemme kaupunkiinne / Paras rukoilla että emme ole lähistöllä” (Not For Innocent)

”On jotain makeaa jota et voi ostaa / Et muuta tarvitsekaan, usko minua namu / Ei ole rikos olla hyvä itselleen / Nuole se pystyyn, nuole se pystyyn / Voi joo” (Lick It Up)

”Tarvitsen vastauksen nopeasti ja sinulta loppuu aika / Ja yö jatkuu päiviä / Nuori ja haaskattu, voi melkein maistaa sen” (Young And Wasted)

”Kuumaa verta, tarvitsen rakkauttasi, kovana kuin kivi en saa tarpeeksi / Haluan tuntea sinut syvältä sisältä, pumpata suonien läpi / Täyttää sinut pohjia myöten… Rakkaus on suloista niin hullua, tule nuolemaan karamellitankoani … Kosketa ruumistani, tee se hitaasti / tule, pane mehuni virtaamaan” (Gimme More)

”Koko helvetti repeää valloilleen / Ylikuormitettuna, pamautan sulakkeeni / Päivin ja öin, beibi päivin ja öin / Koko helvetti repeää valloilleen” (All Hell’s Breakin’ Loose)

”Kuuntele sydäntäsi, tyttö / Et koskaan löydä samanlaista rakkautta kuin minun / Ei, et koskaan löydä samanlaista rakkautta” (A Million To One)

”Ei se ole kuolemansynti, päästä minut sisään / Tyttö, minä aion kohdella sinua oikein / Voi hyvä tavaton, käärmeeni elää / Ja se on valmis puremaan… Ja tulta tulta tulta / Tulta bensaan… Taidan purkautua, taidan purkautua / Ooh / Kun menen hänen lävitseen / Se on kuin kuuma veitsi voihin” (Fits Like A Glove)

”Halpa hajuvesi ei voi muuttaa mieltäni, ei silkki eikä pitsi / Joo, minä tanssin naamallasi / Ei tiukkoja korkosaappaita, kiellettyä hedelmää / Joo, minä tanssin naamallasi” (Dance All Over Your Face)

Ja sitten levyn viimeinen kappale eli And On The 8th Day. Yllättäen laulu ei olekaan kovin seksuaalinen, vaan Kiss kertoo itsestään rock-yhtyeenä, ei joukkona machomiehiä.

”Ne haukkuvat sinua ja sylkevät naamallesi / Mutta legendat eivät kuole / Poimi vain kitarasi, polvistu ja rukoile / Ja pidä pääsi pystyssä / Ja kahdeksantena päivänä Jumala loi rock and rollin!

TÄMÄ ON VAIN LEIKKIÄ

Jumala loi siis kahdeksantena päivänä rock and rollin ja silloin hän loi varmasti myös Kissin, sillä Kiss on rock and rollia varpaista päähän, muutenkin kuin musiikillisessa mielessä.

Yhtyeen haastattelu järjestyi Helsingissä yllättävän helposti, mutta jäähallin takahuoneessa oli oma meininkinsä. Backstage-passin kanssa sai mennä vain kerran salin puolelle (joten pysy takatiloissa keikkaan asti), tuohon käytävään ei saanut mennä, koska siellä oli iso ja ilkeä henkivartija ja niin edelleen. Ennen haastattelua (yhtye tuli paikalle vasta kaksi tuntia sovittua myöhemmin) täytyi kuunnella Kissin turvallisuuspäällikön puhe asioista jotka olivat kyllä kyllä ja ei ei.

Lopulta Kiss tuli jäähallin lehdistöhuoneeseen ja istahti riviin pikkuleipiensä ääreen (”Muista, että pikkuleivät ovat Kissille, sinä saat kahvia ja pullaa”). Miehet hymyilivät ohimennen ystävällisesti, ottivat pikkuleivät ja näyttivät kerrassaan viehättäviltä kevyissä meikeissään. Paul Stanley suikisti suutaan ja lähetti lentopusun. Järjestys kävi hetkessä selväksi. Pörrötukkainen Eric Carr makaili omalla tuolinaan ja virnisteli koko ajan. Paul Stanley ja Gene Simmons istuivat terävinä ja hoitivat puhehomman, eikä ujon tuntuiselle Vinnie Vincentille annettu edes suunvuoroa.

– Kai sinä haluat kysyä Vinnieltä, miltä tuntuu olla Kississä, Pau Stanley sanoi, jolloin Eric Carr työnsi pikkuleivän Vinnien suuhun. – Ota keksi!

Ja Vinnie istui ja hymyili.

Kissin pitkä rundi on kulkenut läpi Euroopan, ja homma huipentui Suomeen. 35 keikkaa seitsemässä viikossa sujui hyvin, ja Suomi oli ensimmäinen paikka, missä naamioiden riisuminen heijastui myös lipputuloihin. Ruotsissa yhtyeen kunnia oli kokenut sentään pienen kolauksen, sillä Måndagsbörsen-ohjelmassa oli haastateltu bändiä, mutta Kissin uutta videota ei suostuttu esittämään, koska ”videon sisältö ja Kissin musiikki eivät vastaa ohjelman tasoa”.

– Tuo on tyypillistä tuottajille, toimittajille ja ohjaajille. Jotkut ihmiset eivät pidä meistä, emmekä edes tarvitse heidän hyväksyntäänsä, Paul Stanley selitti. – Olemme itse asiassa ylpeitä siitä. Måndagsbörsenin tuottaja sanoi, että Kiss on osa uusfasismia.

– Sitähän me olemme, Gene Simmons tokaisi kyllästyneesti.

– On jännä huomata, miten monet televisioihmiset pitävät rock and rollia pelottavana asiana. Näin on tapahtunut koko rockin historian ajan, Paul Stanley pehmensi. – Totta kai me haluamme pelottaa lisää näitä ihmisiä. Kiss voi tuntua väkivaltaiselta bändiltä voimansa ja energisyytensä takia, mutta jokaisella väkivaltaisella ihmisellä on ongelmia. Meillä ei ole.

– Ja on kummallista syyttää meitä fasistiseksi bändiksi, vaikka Kississä on kaksi juutalaista. Hah. Minä annan auton jokaiselle, joka löytää videostamme yhdenkään hakaristin!

– Tietenkin lehtimiehen työ on paljon jännempää, jos saa käyttää jutuissa sellaisia sanoja kuin väkivalta ja fasismi, Gene Simmons innostui. – Leikitään sitten tuota leikkiä! Kissin jätkät ovat rakastuneita toisiinsa. Hyökkäysvaunumme on iso fallossymboli, joka ampuu aivan kuin oikea falloskin!

– Toki show’stamme löytää väkivaltaa, jos katsoo vain pommejamme ja hyökkäysvaunuamme, Paul Stanley sanoi. – Mutta jos on vanhempi kuin viisitoista vuotta, täytyy tajuta että kaikki on vain leikkiä, show’ta. Jos sen takaa alkaa etsiä sanomaa, joutuu ajamaa takaa omaa häntäänsä. Olen surullinen niiden ihmisten puolesta, jotka katsovat koko ajan pöydänkin alle nähdäkseen, mitä siellä tapahtuu. Silloin ei jää aikaa elämiseen ja hauskanpitoon. Liiallisella miettimisellä et pysty nauttimaan mistään.

Luultavasti te olette aika kyllästyneitä lehdistöön.

– Emme ole, itse asiassa on hauska antaa haastatteluja. Olemme vain kyllästyneitä ahdasmielisiin ja liikaa miettiviin ihmisiin. Tämä on lautanen (Gene Simmons nosti lautasen käsiinsä), mutta jonkun mielestä se on esine, joka on pyöreä ja pläp pläp. No, meillä on lavalla hyökkäysvaunu, joka näyttää hyökkäysvaunulta. Kai me sitten tulimme valtaamaan Suomen sillä! Me olemme vain isoja poikia, jotka haluavat leikkiä isoilla leluilla.

Meillä on jopa niin hauskaa, että menemme sellaiseen paikkaan kuin Oulu, johon muut yhtyeet eivät suostuisi edes matkustamaan.

Okei, okei. Teillä on takana pitkä ja raskas rundi. Mitä aiotte tehdä tämän jälkeen?

– Palaamme takaisin Amerikkaan ja lepäilemme pari viikkoa. Sitten työnteko jatkuu. Ensin treenaamista, sitten studioon ja filmaamaan uutta videota. Alkuvuodesta joudumme lähtemään taas kiertueelle, nyt ympäri Amerikkaa.

Olette luultavasti kyllästyneitä puhumaan naamioistanne, mutta miksi jätitte ne pois? Se on varmasti pettymys monille Kiss-diggareille.

– Me olemme kyllästyneitä… Käytimme maskeja kymmenen vuotta ja aloimme väsyä siihen touhuun. Jos haluat mennä eteenpäin, sinun täytyy jättää jotain taaksesi. Oli hyvä syy heittää naamiot pois jo siksi, että ihmiset alkoivat ajatella, että Kissin täytyy näyttää aina samalta.

Onko teillä vielä hauskaa keikoilla?

– On, emme me muuten tekisikään tätä. Meillä on jopa niin hauskaa, että menemme sellaiseen paikkaan kuin Oulu, johon muut yhtyeet eivät suostuisi edes matkustamaan. Aiomme mennä myös Israeliin ja Afrikkaan – ei siksi, että meidän tarvitsisi rahan takia vaan siksi, että me haluamme. Meistä on kiva tavata uusia ihmisiä ja tutustua uusiin paikkoihin. Huomenna meillä on Suomessa vapaapäivä ja ajattelimme painua keilaamaan.

– Me olemme aivan tavallisia ihmisiä, eikä meitä kannata ottaa liian vakavasti. Soitamme rock and rollia, miksi meidän sitten täytyisi puhua sodasta tai seksistä tai politiikasta tai sellaisista asioista. Me yritämme nauttia ja auttaa muita ihmisiä nauttimaan meidän musiikistamme. Sitä Kiss on. Emme halua käyttää valtaamme väärin ja ajaa kuulijoidemme päähän omia ajatuksiamme elämän tarkoituksesta. Tai Eric voi kertoa teille elämän tarkoituksen, hän on löytänyt sen.

– Jatka rockaamista, Eric vinkaisi ja virnisti.

– Ei meihin kannata uskoa, emme me ole mitään johtajia, Paul Stanley sanoi. – Annamme vain yhden ohjeen ystävillemme. Uskokaa itseenne.

Jep. Niinhän se on. Kiss on vain rock and roll -leikkiä. Kunpa kaikki vain pitäisivät tuon touuden mielessään. Onneksi Paul Stanleylla, Gene Simmonsilla, Eric Carrilla ja Vinnie Vincentilla on niin paljon järkeä päässään, että he tyytyvät tuohon.  

 

Loppuun sananen mainostajalta. JVC Musaattori!
(Klikkaa kuva suuremmaksi)