Eddie Van Halen oli mestaritiluttaja, mutta mitä se ”tiluttaminen” on – ja kiinnostaako se enää ketään?

Jose M. Osorio / Chicago Tribune / TNS / ABACAPRESS / ddp images / AOP

Sami Nissinen käsittelee Tractatus Musica -palstallaan Eddie Van Halenin kuuluisaksi tekemää tapping-soittotekniikkaa. Onko tällainen tekninen taituruus muuttunut musiikkitrendien muutosten myötä auttamattoman vanhanaikaiseksi?

Eddie Van Halen tunnettiin muusikkona ennen muuta salamannopeasta, virtuoottisesta kitaransoitostaan. Vikkeläsorminen kitaristi oli ensimmäisiä tunnettuja ”tiluttajia” eikä hän piilotellut osaamistaan. Eddien soittamat mielettömän nopeat kuviot sekä kaikenlaiset temput ja kikat muuttivat monen sähkökitaristin maailman – miten joku sai sähkökitaran kuulostamaan niin villiltä, energiseltä ja raa’alta samaan aikaan.

Wikipediassa on suomenkielinen sivu tilutukselle. Tekijälle kiitokset! Sen mukaan onomatopoeettisella tilutus-termillä tarkoitetaan korkealta kitaran ylänauhoilta soitettua hyvin nopeatempoista melodiajuoksutusta, joka kuulostaa ihmisäänenä kuin ”ti-lu-li-lu”. Osuvaa! Tilutuksessa kitaristi voi periaatteessa soittaa erikseen plektralla jokaisen yksittäisen sävelen, mutta useimmiten monet sävelet soitetaan pelkällä otelautakäden sormien liikkeillä.

Tiluttajakinginä Van Halen niitti mainetta erityisesti niin sanotun tapping-tekniikan mestarina. Täppäyksessä kitaran kieliä painellaan plektrakäden sormilla otelautaa vasten samalla, kun otelautakäsi painelee ja ”nyppii” kieliä. Kitaristit tuntevat tämän ”hammer on and pull off” -tekniikkana.

Tosiasiassa täppäystä oli todistettu jo Van Halenia aiemmin. Esimerkiksi Genesiksen kitaristi Steve Hackett oli keksinyt soittaa tällä tavalla. Mutta se oli Van Halen, joka kehitti tappingin tappiin asti ja teki siitä tavaramerkkinsä. Yleisö kohahti ja salamavalot välkkyivät, kun konsertissa Eddien tapping-soolon aika koitti. Ja niitä hetkiä keikkasetissä riitti.

Van Halenin vanavedessä monet kitaristit alkoivat suosia tilutusta ja tapping-tekniikkaa. Soiton nopeudesta tuli kilpailutekijä ja keskeinen kitaransoiton arvottamisen kriteeri. Ilmiö muistutti monella tapaa 1800-lukua ja romantiikan aikaa, jolloin muun muassa viulisti Niccolò Paganinista tuli tähti taituruutensa vuoksi.

Paganinin tekninen taituruus oli niin häkellyttävää, että kuulijat arvelivat hänen solmineen liiton paholaisen kanssa. Paholaismaisuus puri tehokkaasti porvarillistuvassa Euroopassa, jossa musiikin ja kirkon suhteet olivat aikaisempina vuosisatoina olleet kiinteät. Musiikki oli symbolinen keino irtautua kirkon määräysvallasta. Samalla tavalla metallimusiikin taiturimuusikot ovat flirttailleet paholaisen kanssa.

Tilutus on käsitteenä ristiriitainen: osa musiikin harrastajista – erityisesti indie-väki – pitää termiä halventavana ilmaisuna, kun taas monen mielestä termi on luonteeltaan neutraali eikä ilmaise muuta kuin soiton nopeutta. Tilutuksen ja virtuositeetin merkitystä voidaan ymmärtää vain eri genrejen kontekstissa. Tilutusta on suosittu lähinnä hard rockissa ja metallimusiikissa. Tilutus vaatii säröisen ja kompressoidun soundin, jotta ilman plektraa soitetut äänet kuuluvat. Kun katsotaan sähkökitaran ja särölaitteiden kehitystä, käy ilmi, että vasta tietty teknisten laitteiden kehitys mahdollisti soittotavan. Esimerkiksi Van Halen kehitti itse varta vasten kahden käden tappingiin sopivan otelaudan rakenteen, johon hänellä oli myös patentti. Myöhemmin Van Halen perusti myös oman kitaroita valmistavan EVH-merkin.

Punk toimi tässä(kin) asiassa vedenjakajana. Se oli vastalause progen monimutkaisuudelle ja ylipitkille, taiturimaisille sooloille. Punkissahan ideana oli DIY – do it yourself, juuri sinä! Punkista versoneet tyylit, kuten post- ja art-punk, new wave, alternative sekä indiepop ja -rock omaksuivat antistaramaisen ja toisaalta avantgardistisen asenteen kitaransoittoon ja erityisesti sooloihin. Jos kappaleessa oli kitarasooloja, tuli niiden olla omaperäisiä. Soolot koostuivat usein yksinkertaisista melodioista tai atonaalisesta metelistä.

Vain hetki sitten Radio Helsingin toimittaja haukkui lähetyksessään kategorisesti kitarasooloja. Hän ei ole ajatuksineen yksin. Vaikuttaa siltä, että metallia lukuun ottamatta soolot ovat hävinneet pop- ja rockmusiikista. Kitarasoolot edustavat vanhaa maailmaa ja ajattelutapaa. Punkin alullepanema eetos on demokraattisempi kuin metallin parissa syntynyt kitarasankarimyytti. Tilutus ja täppäys kuuluvat Wayne’s Worldin maailmaan. Kitaralla temppuilu mielletään itsekorostukseksi ja tarkoitushakuiseksi starailuksi.

Nyky-yleisöä ei kiinnosta virtuositeetti vaan artistien identiteetit ja performanssit.

Teksti: Sami Nissinen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 5/21.