Ottaen huomioon kuinka vähän kuuntelen Grateful Deadia, taidan kirjoittaa siitä todella usein… Ei voi mitään. Tällä kertaa hippilaumalla on yllättävän paljon opetettavaa kauppaopiston naisille (ja miehille) sekä omissa mehuissaan kiehuvalle musiikkiteollisuudelle.
Imogen Heap saattaa olla tuttu nimi, jos olet koskaan kahlannut läpi Anttilan tai vastaavan liikkeen ale-laareja. Tämän englantilaisen laulaja-lauluntekijän iMegaphone oli yleinen näky. Viime vuosina nimi on kuitenkin putkahdellut esiin aina kun on puhuttu musiikin markkinoinnin tulevaisuudesta ja nimenomaan muusikkojen suorasta yhteydestä faneihinsa ohi perinteisen promokoneiston. Se ei ole yllättävää, sillä neiti Heap lahjakas suhdetoiminnan alueella ja omien sanojensa (tai tweetinsä…) mukaan käyttää vain 5% ajastaan musiikin tekemiseen. Loppu menee markkinointiin ja muihin vastaaviin lieveilmiöihin.
Yllättävää on se, että kun tulevaisuuden liiketoimintamalleista keskustellaan, juuri kukaan ei mainitse Grateful Deadia. Syytä ehkä olisi.
Atlantic Monthly-lehden uudessa numerossa on pitkä, Joshua Greenin kirjoittama artikkeli yhtyeen merkityksestä sekä akateemisessa että liikemaailmassa.
Artikkelin mukaan monia niitä asioita joiden tekemiseen koetetaan hampaat irvessä löytää nyt keinoja, bändi toteutti jo 1970-luvulla. Uudesta musiikkimarkkinoinnista puhuttaessahan ensimmäisenä esiin nostetaan aina se miten tärkeää on luoda läheinen suhde faneihin, eli asiakkaisiin. Grateful Dead onnistui siinä, keskittymällä kyseisen joukon kovaan ytimeen. Asiakaskeskeisyys oli vieras ajatus 1970-luvun suuryrityksille. Vasta 1980-luvulla koventunut kilpailu Japanin kanssa pakotti amerikkalaiset yritykset etsimään uusia aseita paremmasta asiakaspalvelusta. Toinen markkinoijia askarruttava asia on mitä jakaa ilmaiseksi, jotta siitä saa parhaan mahdollisen hyödyn irti. Tässä yhtyeen tapa antaa fanien äänittää keikkoja oli nerokas veto. Bändin lyyrikko John Perry Barlow, joka tokaisi että paras tapa luoda tuotteellesi kysyntää on jakaa se ilmaiseksi, on myöhemmin luonut pitkän uran Internet-guruna. Grateful Dead toteutti myös "livessä on tulevaisuus"-liiketoimintatruismia lähes koko olemassaolonsa ajan. Bändin fanit, deadheadit, olivat todennäköisesti ensimmäinen oikeasti toimiva ja merkittävä maantieteellisesti hajautunut tastetribe, eli elämäntyyli toimi tehokkaana sosiaalisena liimana jatkuvan fyysisen kanssakäymisen sijaan. Internetissä tästä on tullut arkipäivää ja näistä heimoista haluttuja markkinasegmenttejä. Bändin joustava strategia ja kyky reagoida nopeasti erilaisiin suhdanteisiin oli liiketoimintanäkökulmasta katsottuna kadehdittava.
Oli bändin musiikista mitä mieltä tahansa (ja minäkin olen montaa mieltä, päivästä ja mielentilasta riippuen…), niin sen toimintatapoihin kannattaa juuri nyt huolellisesti perehtyä. Orkesteri teki kaiken luopumatta mystiikastaan (sellaista kuin se nyt on…) tai tulematta liian lähelle fanejaan.
Kalifornian osavaltion yliopiston Santa Cruzin kampukselle piakkoin avattava Grateful Dead-arkisto tekee tutustumisen huomattavasti helpommaksi, tarjoten tutkijoille pääsyn alkuperäisten dokumenttien ääreen. Eräs tämän verrattain aikaisessa vaiheessa itsensä yhtiöittäneen bändin työntekijöistä on ilmeisesti säästänyt jokaisen toimiston kautta kulkeneen dokumentin. Arkisto sisältää kaupallisia äänitteitä, lehtileikkeitä, videonauhoja, fanitaidetta, liiketoimintaan liittyviä dokumentteja ja muuta vastaavaa neljän vuosikymmenen ajalta.
UC Santa Cruz aikoo osaltaan toteuttaa Grateful Deadin filosofiaa ja tarjota suuren osan arkiston materiaalista ihmisten nähtäväksi internetissä, jossa deadheadit voivat sitä kommentoida, tuottaen näin lisää kallisarvoista tietoa.