Kesällä 2023 hankin lipun Coldplay-konserttiin ilman kummempaa pohdintaa. Pitäähän se nähdä. Vasta kevään 2024 aikana ja keikan lähestyessä aloin miettiä, että miksi. Mitä saisin enää irti bändistä, jonka Mylo Xylotoa (2011) piti kuunnella vähän irvistellen ja Ghost Storiesin (2014) Midnightsia pidin hyvänä Bon Iver -pastissina. Sen jälkeen tulleiden levyjen kuuntelu on jo silkkaa ajan tuhlausta. Everyday Life (2019) oli hieman epätoivoinen yritys palata Viva La Vida Or Death And All His Friendsin (2008) kunnianhimoisempaan sointiin.
Yhtyeen uudemmasta materiaalista on tullut Natural High Healing Festivalin kävijöiden ja Erasmus-vaihtarien musiikkia Prahan pub crawlien välipäiville.
Päätin olla menemättä Coldplayn keikalle. Keikan tärkeydestä kertoi kalenterilipsahdus, jossa olin merkinnyt keikan väärälle päivälle ja buukannut Lapin-vaelluksen oikealle keikkapäivälle. Mutta ennen kaikkea jätin keikan väliin siksi, että tiesin ennakkoon kaiken, mitä keikka pitäisi sisällään. Se ei sisältänyt asioita, joita halusin.
Kun lippujen hinnat jatkuvasti nousevat, kuluttaja voi helposti tutkia ostopäätöksen tueksi yhtyeen aiempia settilistoja esimerkiksi setlist.fm-sivustolta. Glastonburya lukuun ottamatta kesän Coldplay-keikat noudattivat samaa kaavaa. Mutta Glastonburyn pääesiintyjänä oleminen edellyttää aina vähän ekstraa. Joko muuten sanoin, että näin siellä Coldplayn vuonna 2011?
Muiden kaupunkien neljän konsertin sarjoissa vaihtelua oli parin-kolmen biisin verran ja juuri tietyissä paikoissa. Vaihtelevat biisit olivat myös täysin samoja eri kaupungeissa. Variaation, yllätyksellisyyden ja spontaaniuden määrän pystyi arvioimaan ennakkoon hyvin vähäiseksi ellei olemattomaksi.
Entä jos kuitenkin bändi yllättäisi? Tarjoaisi vähän jotain ekstraa ensimmäisillä Suomen-keikoillaan? Ei tarjonnut. En laske Sankarit-coveria sellaiseksi.
Mitä isommista keikoista on kysymys, tuntuu kuin bändeillä ja heidän organisaatioillaan painaisi vastuu tuottaa kokemus samanlaisena kaikille, jotta kaikki saavat juuri sitä, mitä he ovat jo nähneet somessa heille luvatun: pääset varmasti pompottamaan palloa juuri tämän biisin aikana ja heiluttamaan valoranneketta ja kuvaamaan siitä todisteet!
Kokemusten aikakaudella parasta markkinointia yhtyeille ja konserteille on sekä bändin omat että fanien kuvaamat videot sosiaaliseen mediaan. Paitsijäämisen pelko eli fomo luo ostovoimaa ja -tahtoa. Uskon, että koronan myötä ihmisten tarve kuulua yhteisöön on korostunut ja vaikuttanut esimerkiksi Taylor Swiftin räjähdysmäisesti kasvaneeseen suosioon. Ihmiset haluavat olla yhtä ainutlaatuisissa tilanteissa kuin mitä he luulevat näkevänsä somessa.
Ainutlaatuisuus on tänä päivänä entistä enemmän sarjatuotantoa. Visuaalisuuden korostaminen on tehnyt konserteista illasta toiseen samanlaisina toistuvia biisipötköjä. Se on myös normaalia seurausta siitä, että tuotannot ammattimaistuvat.
Coldplayn keikoilla esimerkiksi spontaaniksi eleeksi tarkoitettu A Sky Full Of Starsin keskeyttäminen ja uudelleen aloittaminen ilman puhelimia on ennakkoon suunniteltu kohtaus, joka toistetaan illasta toiseen. Tällainen käsinkirjoitettu mukaspontaanius tuntuu suorastaan välinpitämättömältä ja yleisöä aliarvioivalta.
Koronan ja kasvaneiden kustannuksien jälkeen ihmiset tekevät aiempaa enemmän ostopäätöksiä vasta lähempänä tapahtumaa. Tämä lisännee myös tapahtumajärjestäjien painetta tarjota rahalle vastinetta. Ihmisillä on aina odotuksia siitä, mitä he saavat.
Coldplayn yksi tärkeimmistä myyntivalteista on ollut A Sky Full Of Stars ja sen aikana käytetyt valorannekkeet. Erityisesti tästä kappaleesta yhtye on tuottanut ammattimaisia keikkatallenteita ilmaiseen jakoon. Väitän, että näiden videoiden tuottaminen on tuonut valtavasti rahaa bändin kassaan myytyjen lippujen muodossa.
Taylor Swiftin Eras-konsertissa on ollut suorastaan suotavaa osata ennakkoon settilista eri osuuksineen, koreografiat ja huudot.
Metallica soitti Suomessa kaksi konserttia ja kaksi erilaista settiä. Vaikka itse menisin mieluummin pesäpallo-otteluun kuin Metallican keikalle, arvostan vaivannäköä kahden eri setin harjoitteluun.
Saatan edustaa vähemmistöä, mutta haluan kuunnella konserteissa hyvää ja hyvin esitettyä musaa. Elävän musiikin kokemisessa on tärkeää, että se nimenomaan jollain lailla elää eikä läpsähdä lavalle kuin eloton lahna katiskasta laiturille.
Jos minuun iskee halu pompotella pääni yllä värikkäitä palloja, voin mennä vaikka laivalle pallomereen. On se halvempaakin kuin Coldplayn keikka.
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 7/24.