Näytä, älä selitä. Vanha sääntö ei ole ollut voimassa enää vähään aikaan.
Beyoncé teki sen mitä supertähden pitää: kantrivaikutteinen Cowboy Carter on kevään albumitapaus, josta riittää keskusteltavaa.
Cowboy Carter on juuri sellainen levy, jota moni juuri nyt haluaa rakastaa: se on ison luokan poppia, jossa on myös väkevä poliittinen ulottuvuus. Levyn pohjavireessä on amerikkalaisen kantrin yhteys mustien ihmisoikeuksiin ja niiden polkemiseen. Pohjalla on myös voimaantuminen ja sisuuntuminen siitä, että Beyoncén kokemuksen mukaan häntä ei kelpuutettu kantripiireihin, kun hän esiintyi vuonna 2016 kantrigaalassa.
Kukapa ei näiden teemojen rinnalla seisoisi? Cowboy Carter on syntynyt lopulta varsin turvallisista lähtokohdista, vaikka ennakkomarkkinoinnissa Beyoncé on asemoinut levyä teokseksi, joka käy vastarintaan.
Tuoreeltaan ilmestyneissä Cowboy Carter -arvioissa korostui levyn temaattinen konteksti. Yhdysvaltalaisissa ja brittiläisissä medioissa Beyoncéa kehuttiin vuolaasti genrerajojen ylittämisestä ja historiallisten kaarien ymmärtämisestä. Pitchforkin arviossa hieman kierrellen todettiin, että levyllä lauletaan tärkeistä aiheista, mutta biisit voisivat olla parempia.
Hyperpolitisoituneen kulttuurikeskustelun ja ennätyksellisten huonojen kritiikkipalkkioiden aikana kirjoittaja selviää paljon helpommalla, kun lähtee mukaan leikkiin ja myötäilee. Kritiikin alueella olisi hyvä kuitenkin löytää muitakin tasoja kuin ne ilmeisimmät pintatasot, jotka tyrkytetään markkinointiteksteinä ja valmiina tulkintoina.
Levyn vastarinta koskee esimerkiksi genrerajoja. Tätä korostetaan levyllä useaan otteeseen. Vanhan liiton kantritekijä Linda Martell puhuu genrerajoista kahdessa eri insertissä. Ennen Ya Ya -kappaletta hän alustaa, kuinka seuraava kappale venyttää genrerajoja ja tämä tekee kappaleesta uniikin kuuntelukokemuksen.
Kuuntelijaa kuljetetaan kappaleesta toiseen liki holhoavasti, ettei genrerajojen ylitys vain jäisi keneltäkään huomaamatta. Tai kuin asian ääneen sanominen tekisi siitä enemmän totta. Tosiasiassa genrerajat ovat paukkuneet jo vuosikymmeniä ja räjähtäneet palasiksi viimeistään jo 2010-luvulla. Ketään ei estetä ylittämästä genrerajoja.
Kantrin sisälläkin rajoja on venytelty jo vuosikymmeniä. Cowboy Carterin käsitys kantrista tuntuu olevan suunnattu sellaiselle yleisölle, joka ei tiedä kantrista mitään mutta jolla on ennakkoluuloja senkin edestä.
Jokaisen genren fanijoukoissa on taantumuksellisia voimia. Aina löytyy ihmisiä, jotka sanovat räpin menettäneen merkityksensä sen noustua popmusiikin kärkeen ja aidon räpin olevan jotain, mitä tehtiin 1990-luvulla. Eri asia on se, kuinka paljon heidän sanomisilleen annetaan painoa.
Tässä ajassa keskustelu on usein niin rautalangasta vääntämistä, ettei ole sinänsä ihme, että myös Cowboy Carter tekee niin. Levy ennakoi sen kappalemateriaalissa ja tekoprosessissa jo kaikkea mahdollista ajalle tyypillistä kritiikkiä, johon liittyy esimerkiksi omien etuoikeuksien tunnistaminen. Siksi Beyoncé muistaa antaa krediittiä Linda Martellille, Willie Nelsonille, Dolly Partonille sekä mustille nykykantrin tekijöille, jotka saavat lisää näkyvyyttä popin kuningattaren avustuksella.
Mutta kuten Beyoncé itse sanoi ennen levyn julkaisua: tämä ei ole kantrialbumi vaan Beyoncé-albumi. Beyoncé antaa krediittiä kantritekijöille siksi, että ennen kaikkea se hyödyttää häntä itseään. Muut tekijät ovat välineitä isommassa Beyoncé-narratiivissa. Tällä hetkellä hän rakentaa tarkoin harkittujen albumien sarjaa ja pitää huolta siitä, että hänen perintönsä jää historian oikealle puolelle. Mikäs siinä, se on fiksua ja myös ihan ansaittua. Beyoncén ansiot muusikkona ja poptähtenä ovat kiistattomat. Tekniseltä kantilta Cowboy Carter on laulun puolesta monipuolisin Beyoncé-albumi ja sisältää joitain hänen parhaita laulusuorituksiaan, kuten Daughterin oopperaosuuden.
Cowboy Carterin parhaimmat hetket ovat todella hyviä. Itselleni isoin ongelma on se, että levyltä puuttuu intuitiivisuus. Kaikki ratkaisut levyllä on harkittu puhki ja selitetty kuuntelijalle auki. Kaipaan popmusiikkiin enemmän leikkiä, aitoa iloa.
Päivä päivältä olen entistä kiinnostuneempi siitä, että ihmiset näyttävät mitä he haluavat tehdä ja mitä he ovat vapaita tekemään. Sen sijaan, että he keskittyvät selittämään siitä.
Jos spektaakkelin verhon riisuu edestä, niin uskooko kukaan, että Beyoncélla olisi yhtään mitään esteitä tehdä täysin sitä, mitä häntä huvittaa? Hän on viihde- ja musiikkiteollisuuden korkeimmalla huipulla, ei sen uhri.
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 4/23.