Kuulin legendaarisen Stevie Wonderin säveltämän ja Jeff Beckin Blow By Blow -levyllään esittämän ’Cause We Ended Up As Loversin ensimmäisen kerran teininä. Kappale oli kokoelmakasetilla, jota kuuntelin tiuhaan. Opiskelin biisin kuumat likit, ja ne ovat jossain muodossa käytössä edelleen.
Ihailin samaan aikaan rajua mutta sofistikoitunutta, hyvin dynaamista mutta paikoin jopa nonchalanttia soittotyyliä – sitä, miten jännitystä hiljalleen rakennettiin ja annettiin sitten palkinto, mutta vain hetkeksi. Tai en luoja paratkoon tiennyt 30 vuotta sitten ihailevani juuri näitä asioita näillä nimillä. Silloin vain ”meni homma himaan”.
Jeffin ura oli pitkä: baaribändeistä rocktähdeksi ja lopulta sooloartistiksi ja sitä kautta eläväksi legendaksi. Siinä missä monet hänen mielenkiintoiset aikalaisensa jumahtivat rooliinsa ja osin delailivat pois, pääsi Beck vasta käyntiin. Pelotonta jöötti-fuusiota seurasi lopulta täysin maaginen aikakausi, Gandalf Valkoiseen verrattava ylösnousemus Stratocasterin ja orkesterin voimin.
Jeff oli kitaroineen ”laulaja”. Hän poikkesi lähes kaikista muista maailman kitaristeista kyvyllään vedota tunteisiin parhaiden laulajien lailla. Hän ihaili Luciano Pavarottia ja oli kiinnostunut imitoimaan laulajan vibratoa kitaralla.
Mutta toisin kuin monilla laulajilla, hänen soundinsa alkoi olla parhaimmillaan vasta 60 ikävuoden jälkeen. Tätä todistaa uskomaton musiikillinen ylivoima Emotion & Commotion -levyllä, josta heltyi parikin Grammy-palkintoa ja jolla kuullaan muun muassa Nessun Dorma sähkiksen ja orkesterin esittämänä.
Kun mietitään sitä historiallisesti ällistyttävää määrää korneja ”kauneimmat joululaulut cabasalla” -henkisiä instrumentaalilevytyksiä, saadaan vähän perspektiiviä siitä, mitä oli tapahtunut. Kitaristi esittää orkesterin kanssa yhden kuluneimmista ooppera-aarioista, ja se on kuin ihme! Tähän päästään ainoastaan sillä, että koko elämä on täysin pyhitetty asialle ja on oivallettu jotain ainutkertaista musiikin esittämisestä.
Jeff Beck tajusi, mitä sähkökitaralla on mahdollista tehdä, mitkä ovat sen vahvuudet ilmaisullisesti ja miten saadaan aikaan soundi, jota kuunnellaan. Tähän liittyy yhtenä esimerkkinä se, että hän luopui kypsällä iällä plektran käytöstä.
Jokseenkin maagiselta saavutukselta puolestaan tuntuu Beckin vireen hallinta yhdistettynä musiikillisiin fraaseihin. Siinä missä tämä suhteellisen kömpelö ja puutteellinen instrumentti, eli tasavireinen ja kosketukseen helpoiten ja pääasiassa virettä nostaen reagoiva sähkökitara on monen käsissä täysin hirvittävä ankeuttaja, ylävireistä ja huolimatonta loputonta vinkunaa tuottava maanvaiva, soitti Jeff Beck sillä täydellistä musiikkia tulkiten klassikoita laidasta laitaan kuin ne olisivat varta vasten hänelle ja kitaralle sävellettyjä.
Oman jööttifuusio-genren ja -nichen kehittäminen on ollut myös pitkäjänteinen ja nerokas reitti Beckille toteutua. Hänen kenties ainoa heikkoutensa ja samalla vahvuutensa on ollut se, että improvisoidessa on harmonian tasolla menty aika mutkattomissa vesissä bluesista ammentaen. Mutta juuri se on tehnyt hänen musiikistaan miljoonille helposti lähestyttävää ja tyylikästä. Siinä on selvästi jotain puhuttelevaa, että rockmuusikko on samalla äärimmäinen huippumuusikko hiekkalaatikon rajoja katsomatta.
Koin Jeff Beckin ensimmäisen ja ainoan kerran Pori Jazzissa vuonna 2010. Tuo konsertti oli transendenttinen kokemus, jonka jälkeen elämäni ei ollut entisensä.
Olin nähnyt jo paljon, mutten koskaan mitään niin hyvää. Kyyneleet valuivat vuolaina poskilla läpi jööttifuusion ja klassikomelodioiden. Casting oli täydellinen, Narada Michael Walden ja Rhonda Smith paaluttivat ihanasti, Beckillä oli hyvä maku kanssasoittajien suhteen. Kitara KUULUI, soundi oli niin sanotusti siinä. Haltioituneena seurasin, kun mestari tulkitsi slidellaan melodioita etumikin päältä pelkällä sliden painolla. Dramatiikan tajua oli kuin Turkka-vainaalla. Täydellinen konsertti.
Monet varmasti ovat kokeneet samoin, joten yksi kysymys nousee itsestäänselvästi esiin: miksi kukaan muu ei soita kuten Beck?
Vastaus saattaa olla se, että se on aika vaikeaa. Tekninen valmius suunnataan monesti nykyään aivan eri asioihin kuin siihen, mitä Beck soitossaan painotti. Kitarasta on karrikoidusti tullut klassikkosankarien Marshall-pinojen, mollipenan ja feedbackin aikakauden jälkeen ensin kolme-sormea/kieli-altsu-sweep-tap-henkinen urheiluväline, sittemmin varsin ehtoisa riffikone ja vielä myöhemmin jonkinlainen syntetisaattorin veruke. Tietenkin rytmisoittimena kitara on kautta aikain ollut varsin hääppöinen, mutta melodisen taidon mestarit ovat suhteellisen vähissä.
Soittokamat ovat kehittyneet, kukaan ei enää joudu aloittamaan Beckin tavoin surkeilla soittimilla koettaen saada ne laulamaan. Tällöinhän syntyi käsite ”sustain”, josta oltiin hyvin innoissaan. Nykyään se on banaliteetti, säröä ja soivuutta löytyy, liiankin kanssa. Keikkailumielessä elämä on erilaista, eli ei välttämättä hinkata päivästä toiseen maata edestakaisin keskiviivaa tuijottaen laulujen lunnaita maksamassa. Ja jos näin tehdään, ei kitaralla ole kummemmin solistista roolia, paitsi ehkä tanssibändeissä.
Ei ole ehkä samalla tapaa mahdollisuuksia laaja-alaisiin sessiohommiin kuten aiemmin. Ei ehkä tehdä rohkeita ja omapäisiä päätöksiä pysyä omalla reitillä, olkoonkin että se on täynnä säätöä ja sattumuksia. Perfektionismia pidetään nykyään jopa paheena ja menneen ajan toksisuutena!
Pelko on kova vastus freelancerille, mutta pää pitäisi saada kuoren ulkopuolelle, jos taiteilu kiinnostaa. Voi myös olla, että Beckin varjo on niin pitkä, että on henkisesti vaikeaa lähteä kammella ja volume swellillä sisään, vaikka se esteettisesti puhuttelisikin.
Henkka- ja Ynkkä -klooneihin verrattuna on Beck-klooneja mielestäni nähty aika vähän, vaikka Beckin soundiin tarvittavat palikat ovat kaikkien tiedossa ja hankittavissa. Toisaalta tässä painaa sekin, että kiinnostaako enää ketään sellainen dinosaurusten touhu kuin kokonaisen kappaleen melodian esittäminen entisten kapinallisten vähemmän hääppöisellä soittimella?
Ehkä Beck oli juuri oikea tyyppi oikeilla intohimoilla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Emme tiedä, syntyykö vastaavaa peruspilaria enää koskaan.
Estetiikasta puheen ollen: on maailman siisteintä ajatella, miten staili heppu Jeff Beck oli. Olen kateellisena kuolannut hänen leveitä hopeakorujaan sekä ällistellyt sitä, miten kaveri oli loppuun asti mielettömässä tikissä. Kaikista kovimpana seikkana mainittakoon tietysti se, kuinka saakelin hieno olikaan miehen mod-tukka! Aivan tolkuton gunu!
On hienoa lukea maailman eri kitaristien rakkaudentunnustuksia Beckille. Tulee selväksi, miten paljon Beck on koko kitarayhteisölle merkinnyt.
Kuningas Geoffrey Arnold Beckin kunniaksi heittäkäämme pleku rennosti olan yli ja tulkitkaamme lempiviisumme omaan vapaaseen tahtiimme sen syvimpään olemukseen kaivautuen ja vähintään sisäisesti mukana laulaen. Olemme sen kuninkaalle velkaa, että painetaan äänet sielun syövereistä kuvitteellisen tai kirjaimellisen konserttisalin takariville asti, kuten JB teki.
Beck eli pitkän ja musiikillisesti loppuun asti merkittävän elämän. Hän poistui Led Bootsit jalassa, siitä ikuiset kiitokset ja onnittelut.
Teksti: Tuomas Wäinölä