Antaudun-albumi haroo maltillisesti uusiin suuntiin. Folkahtava iskelmäpop on toki yhä keskiössä, mutta nyt ollaan astetta enemmän ajassa kiinni. Esimerkiksi Pimeys peittää maan ei yritäkään peitellä Lykke Li –vaikutteitaan ja Kolme pientä sanaa -singlen varovaisen eteerinen laulukaiku ja ylärekisteristä soitettu bassolikki ovat kuin 2000-luvun indiepopin käsikirjasta.
Mutta eihän tätä ole indiejengille suunnattu. Reipas mutta tunnelmallisempien laulujen välissä rasittava Illanpilaaja lienee selkein avain musiikkinsa muun tekemisen taustalla nauttivien tietoisuuteen. Skippausrefleksin aiheuttaa myös keinotekoisen ylitulkitusti laulettu, huumorisynan kuljettama ja tekstissään vaivaannuttavasti irrottelemaan pyrkivä Nuori Loiri. Niissäkin täytyy ihailla muusikkotiimin tyylitajua, joka läpi levyn huokuu osaamista sekä musiikin historian ja nykyisyyden tuntemusta.
Ensimmäistä kertaa Anna on itse mukana tekstisavotassa. Vain kolmella raidalla yhdessä Samae Koskisen kanssa, mutta kuitenkin. Eivätkä Annan omakohtaisilta tuntuvat tekstit lainkaan hullumpia ole – itse asiassa ne ovat paljon kiinnostavampia kuin Mariskan sanoitukset, jotka tuntuvat parisuhdesanoitusautomaatin suoltamilta. Parasta jälkeä tekee Heimo Hatakka, joka taitaa arkisten mutta oivaltavien suhdekuvausten kirjoittamisen.
Harras ja jännittävä Säännöt rakkaudelle pakottaa pysähtymään ja keskittymään. Maagisiin tunnelmiin yltää myös levyn upottavasti käynnistävä nimiraita ja höyhenenkevyellä junakompilla etenevä folk Hyvä hetki.
Kehuista huolimatta Antaudun ei välitä ihon alle meneviä tunteita kuin hetkittäin. Ehkä syynä on turha yllätyksettömyys sävellyksissä ja varovaisuus soitossa, ehkä Annan sinänsä sävykkään tulkinnan ajoittainen liika itsetietoisuus, ehkä albumin irtonaisista palikoista kootulta haiseva luonne. Ja jos rehellisiä ollaan, ehkä siitä voi syyttää myös liian sitkeitä ja perusteettomia mielikuvia poptehtaan tuotteesta – siis itseään.
