ANNA PUU: Sahara

ANNA PUU
Sahara
Sony Music

Suhtaudun Idols-kisoista ponnistaviin laulajiin ennakkoluuloisesti, koska heissä viime kädessä haetaan tietylle kohderyhmälle helposti ohjailtavia ”tähtiä” (lue: rahasampoja) eikä niinkään ”hyviä musiikintekijöitä”. Tosiasiat pitää kuitenkin tunnustaa.

Anna Puu tuntui jo ensialbumillaan poikkeustapaukselta ja toinen erä vain vahvistaa käsitystä oikeasta artistista, jonka musiikki ei tavoittele pikavoittoa, vaan jotain kestävämpää. Annalla on miellyttävän lämmin, naisellisen herkkä ääni ja, mikä ainakin yhtä tärkeää, hän laulaa täysin ilman maneereja. Ne ainakin minun hermoilleni monissa laulajissa heti käyvät.

Saharan takana seisoo sama tiimi kuin debyyttialbumin: Knipi, Lasse Kurki, Jukka Immonen ja Anna. Hyvää työtä on tehty. Tässä ovat popmusiikin vanhat arvot, etenkin melodia, kunniassa. Tiettyä sukulaisuutta Egotripin suuntaan huomaa, mutta ei se haittaa.

Vähän lyhyehkö levy 36-minuuttisena on, mutta toisaalta biisien taso on kauttaaltaan korkea. Mukavalta tuntuu myös soiton ja tuotannon puristamaton, hyvästi hengittävä vähäeleinen avaruus. Muutamien kappaleiden jouset sopivat paljon akustista kitaraa sisältävään, 1960- ja 1970-lukujen taitteen folkrockiin viettävään soundiin hyvin. Nopeimmat junat voisi melkein olla Fairport Conventionia. Hidasta nimikappaletta kruunaa hienosti staattinen trumpetti. Viiltävän haikea single Riko minut on jo varmasti tatuoitunut itse kunkin tajuntaan.

Saharan kiireetön ja intiimi orgaanisuus näyttää ihailtavasti keskisormea joka kanavalta päälle vyöryvälle turboahdetulle ja hengettömäksi prosessoidulle tehokuralle. Niin sitä pitää!