THE APPLES IN STEREO: The Discovery Of A World Inside The Moone

Oikeaoppinen tapa arvostella Stereo-omppujen kaltaista yhtyettä menisi näin. Aluksi kehutaan kauniita pop-lauluja, perinteen osaavaa hyödyntämistä, oivaltavia sovituksia ja koko paketin valloittavaa yleisilmettä. Ja juuri kun kaikki näyttää olevan kunnossa ja ihmisillä on hyvä mieli aloitetaan hirmuinen urputus ja ininä. Ai ai, kun ei ole omaperäistä, voi voi, kun The Beatles jo ehti ja Velvet Undergroundkin kerkesi. No, minä ajattelin nyt poiketa kaavasta ja skipata tämän liturgian jälkimmäisen puoliskon. Retroa tai ei, Denverin suunnalta maailmalle pyrkivä The Apples in Stereo on HELVETIN HYVÄ pop-yhtye. Ideat – sekä omat että lainatut – ovat teräviä ja raikkaita ja niitä piisaa.
Viisikon pääjehu Robert Schneider kirjoittaa pahasti mieleen syöpyviä lauluja, joissa venytään ketterästi aurinkohömpästä psykedeeliseen melankoliaan. Yhtyeen päävokalisti laulaa kevyellä ja lievästi naiivilla virityksellä, kuten sopivaakin onkin. Klassisen popin asiallahan tässä liikutaan. Muu orkesteri seuraa soittimineen ja stemmoineen juohevasti. Joku Teenage Fanclub tai Belle & Sebastian pakostikin hiipii mieliin Applesia kuunnellessa ja sehän on hieno homma. Kitarapohjainen peruspaketti on letkeästi läjässä ja mellotronit, puhaltimet sun muut bongot on uitettu fiksusti tukemaan pääasiaa eli hyviä kappaleita. Levyn dramaturgia toimii myös mainiosti: liikkeelle lähdetään kevyillä purukumieepoksilla, mukaan sotketaan akustisia kitaroita, lievää surinavallia ja pienen rollari-koukkauksen jälkeen kokonaisuus läjätään surullisella balladilla. Go, Stream Running Over ja I Can't Believe ovat juuri sellaisia renkutuksia, jotka saavat käden hamuamaan tamburiinia ja laulutaidottomankin tapailemaan beat-stemmoja. What Happened Then ja The Afternoon puolestaan viittavat vahvasti nestuuki -osastolle.
Jo ammoisella 1960-luvulla keksitty hyvän popin pyhä kaksinaisuus sheikkausta ja nyyhkyttelyä toimii yhä. Kyllä näiden tahdissa kelpaa odotella Waterloon auringonlaskua.