ARIEL PINK: Pom Pom

ARIEL PINK
Pom Pom
Domino

Ariel Pinkin olemusta ja taidetta on mahdoton kategorisoida. Pitkässä sotkuisessa tukassaan ja casual-henkisissä kauhtanoissaan huolimattomalta lähiösutturalta näyttävä artisti on kuin koeputkessa keinohedelmöitetty Frank Zappan, Divinen ja Lady Gagan äpärä. Musiikki, persoona ja performanssi ovat kaikki erottamaton osa räikeää, pirun kiehtovaa ja lystikästä friikkisirkusta, joka on tehnyt Pinkistä kulttiartistin. Innokkain fanijoukko − eräänlaiset pinkheadit − kiertää artistin mukana keikoilta toiselle. Uutta levyään taiteilija promotoi järjestämällä pink-teemalla tapahtumia, joiden ohjelmaan kuului pinkkien donitsien syömistä, pinkillä limusiinilla ajelua sekä pinkkejä manikyyreja. Ja kuten tähän sopii, on Pom Pom ehtaa fetissimusaa, eräänlaista musapornoa, lähikuvia juustoisimmista sessioista koskaan.

Ariel Rosenbergin itsenäisesti ja kokonaisvaltaisesti johtaman Ariel Pink’s Haunted Graffittin kaksi edellistä albumia Before Today (2010) ja Mature Themes (2012) olivat melkein liian hyviä ollakseen todellisia. Niiden musiikki kuulosti huonolaatuisilta kasettikopiolta 1980-luvun alun kadonneista hiteistä puolalaisen studio-orkesterin esittämänä. Vaikka Domino markkinoi Pom Pomia Ariel Pinkin ensimmäisenä virallisena soololevynä, ei tähän olla tultu hetkessä. Eri pseudonyymit ja kokoonpanot mukaan lukien Pinkin portfoliossa on jo toistakymmentä verratonta julkaisua.

Pom Pom on jaettu tuplavinyylin ajatusta mukaillen neljään osuuteen, jotka on nimetty (tietysti) P-I-N-K-kirjaimin. Jättipotti pitää sisällään lähes kaikki popmusiikin aikakaudet ja tyylit sekoittavat, loputtomat bakkanaalit. Kappaleista on nautinnollista bongailla vaikutteita, sillä tuttuudesta huolimatta musiikki on täysin originellia ja uniikin sekopäistä. Retrokonsepti on ilahduttavan kokonaisvaltainen ja vaikuttimet kuuluvat paremminkin tyylin, estetiikan ja tuotantotapojen kautta kuin musiikillisina viittauksina. 1960-lukuisen kitarapopin kukertavimmat arpeggiot, protohevin sankarillisimmat murinat ja munattomimmat falsetit, 1980-luvun aikuisrockin ja diskon typerimmät tuotannolliset kliseet sekoittuvat paletilla mielipuolisen hauskaksi kokonaisuudeksi. Levy alkaa Plastic Raincoats In The Pig Paraden surrealistisissa hippitunnelmissa ja syöksyy White Frecklesin suloisen riffin (kuin Devo soittaisi Byrdsia!) myötä tanssilattialle. Tajuttoman kovan lauluraidan sisältävä Four Shadows on kuin Scorpions LSD:ssä. Syntetisaattori-panhuilu-teemalla käynnistyvä AOR-helmi Lipstick kuulostaa housuun kakanneelta Foreignerilta. Biisinnimet kuten Goth Bimbo, Nude Beach A-Go-Go, Sexual Athletics ja Not Enough Violence kertovat olennaisen.

Pom Pom on täynnä kappaleita, jotka olisivat hittejä, mikäli ne eivät olisi esitystavaltaan ja soundiltaan niin vieraannuttavia. Koukkuineen, tempon muutoksineen ja kekseliäine siirtymineen ne muistuttavat monesti pelimusiikkia. Näiden laulujen tekeminen on vaatinut paljon työtä, taitoa, näkemystä ja inspiraatiota − luultavasti myös runsaasti kummallisia nautintoaineita.

Ariel Pink on paras, koska hänellä on huonoin maku ja eniten taitoa.