On hauskaa, miten Ariel ”Pink” Rosenberg on muovaantunut muutaman vuoden ja albumin aikana harvojen tuntemasta marginaalihörhöstä laajasti ihailluksi, 2010-luvun merkittävimpiin lukeutuvaksi indie rock -taiteilijaksi. Ja hän on tehnyt sen juurikaan muuttamatta ilmaisuaan – muu maailma on vain tottunut ja rakastunut häneen. Mutta toisaalta, näin helpolla hän ei ole kuulijaansa päästänyt vielä koskaan.
Dedicated To Bobby Jameson on neljäs erinomainen pitkäsoitto putkeen. Vuoden 2014 täysosumaan, nerokkaan sekopäiseen ja hengästyttävään Pop Pomiin verrattuna levy on suhteellisen seesteinen, ehyt ja helposti sulava. Siis suhteellisen.
Tälläkin levyllä Ariel Pink on välittömästi tunnistettava, ainutlaatuinen itsensä. Musiikissa yhdistyy 1960-lukulainen psykedelia, nuhjuinen diy-estetiikka sekä hunajaiset popmelodiat. Harvalla artistilla on popsäveltämisen salatiede, tuotannollinen osaaminen ja sivuraiteille karkaileva huuruilu näin optimaalisesti tasapainossa. Tästä on yhtä pitkä matka Steely Daniin (I Wanna Be Youngista ei kummoistakaan harppausta) ja Syd Barrettiin (väijyy kaiken takana).
Kannattaa ottaa haltuun myös albumin innoittaneen 1960-luvun kulttiartistin Bobby Jamesonin koskettava tarina ja musiikki.
