Lähimenneisyyden nuhjuiset kulttuurijäljet innoittavat keski-ikäistynyttä indiesukupolvea loputtomiin – ja siinä määrin kaavamaisesti, että Kaaosteorian alkumetreistä on vaikea innostua. Postironisoidessaan Kari Tapion kuolemattomuutta tai tanssittaessaan Amatsonibeibiä Emilian ja Meiju Suvaksen tahdissa 20 000 Hz pyörittää tyhjäksi kulutettua kommenttiraitaa.
Onneksi nelikko pystyy muuhunkin. Kun reseptiin sotketaan goottielektroa ja garage-vivahteita, päästään viimein asiaan. Retrosyntetisaattorien kutoma johtolanka kietoutuu niin Siouxsie and the Bansheesin kuin Belaborisinkin jalkoihin, mutta yhteydet jäävät silmäniskumaisiksi. Lopulta tietoinen kömpelyys jalostuu haavoittuvuudeksi, jonka kylkiäisenä varttuu vilpittömyyden häive.
Käytännössä Kaaosteoria perustuu pelkistettyihin kosketinteemoihin, jotka leikkivät päälauseiden kertomalla. Taustalla rumpukone lyö ilmeettä, ja soinnin sielu paikantuu inhimillisesti huojuviin lauluraitoihin. Nokkeluuksille alistettuna konsepti tuntuu itsetarkoitukselliselta. Tunnelmakuviin ja tunnustuksiin se tuo kuitenkin yllättävää herkkyyttä.
Viimeiset sanat 20 000 Hz omistaa itselleen: ”Mä oon vähän outo, mut oon silti ok.” Luonnehdinta käy itsepuolustuksesta, mutta oikeuttaa harhaiskut.
