Arvio: John Calen äänessä on yhä auktoriteettia – 80-vuotias maestro pohtii Mercy-albumilla, mikä elämässä on oikeasti tärkeää

Arvio julkaistu Soundissa 1/2023.
Kirjoittanut: Jussi Niemi.

Arvio

John Cale
Mercy
Domino

Jos Lou Reed oli Velvet Undergroundin rock’n’roll-eläin, niin John Cale oli sen avantgarde-moottori. Jo ennen Velvet Undergroundia walesiläislahjakkuus oli tutkinut minimalismia ja dronea Terry Rileyn ja LaMonte Youngin kanssa. Sittemmin on syntynyt kasoittain soundtrackeja, yhteistöitä ja 17 soololevyä, joista parhaat, kuten Paris 1919 (1973) ja Music For A New Society (1982) ovat loistavia. 80-vuotiaanakin Cale on aktiivinen eikä suosi tavanomaisimpia ratkaisuja.

Mercyä ei voi julistaa Calen parhaimmiston joukkoon, vaikka mielikseen sitä kuuntelee. Koko albumi soljuu samalla verkkaisen letargisella tempolla, eikä tunnelmakaan eri kappaleissa mainittavasti vaihtele. Periaatteessa kyse on pohdiskelusta, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Mitään himphamppua ei tarjoilla. Soundissa vallitsee kokeilevuus, mutta ei sellainen mitä tänä päivänä voisi sanoa uraauurtavaksi.

Calen ääni on edelleen karismaattinen ja syvä, ja se palauttaa mieliin, kuinka todellisuudessa juuri hän keksi laulutyylin, joka useimmiten pannaan Joy Divisionin Ian Curtisin piikkiin. Nytkin äänessä on aitoa auktoriteettia. Vieraita käy kovasti. Muiden muassa Animal Collective, Actress, Tei Shi ja Sylvan Esso ovat mukana eri biiseillä. Weyes Blood laulaa Calen kanssa Story Of Blood -singlellä isännän ihmetellessä sattuvasti ”emmekö ole kykenevämpiä pelastamaan toinen toisiamme kuin joku jumala, joka aina jää tuntemattomaksi”. Erittäin perusteltu kysymys! Armoa tosiaankin.

Lisää luettavaa