Kun Riku Mattilan lempeä popkorva painautuu vasten Kauko Röyhkän karheaa tulkintaa, ollaan jonkin erityisen äärellä. Olisi kuitenkin pintapuolista väittää kaksikon lumon perustuvan vastakohtiin. Pikemminkin se kumpuaa yhteisistä rakkaudenkohteista: viihteellisistä orkestraatioista, vanhahtavasta melodiakeskeisyydestä ja huokoisesta mystiikasta.
Kolmannella duolevyllään Röyhkä ja Mattila asettelevat tutut elementit kiehtoviin asentoihin. Työtä ohjaavat elämänkokemus ja muistojen herkistämä olevaisuudentaju. Monet kappaleet puntaroivat ympäristön sielullisuutta, ja yhteyksien etsiminen syventää maallisempiakin kohtauksia. Näkökulmat rytmittyvät banaalien kuvien ja ovelien kiteytysten vuoropuheluksi, jonka avoimuutta musiikki tukee saumatta.
Mattilan merkitys korostuu sovituksissa ja soinnutuksissa. Röyhkän demokokoelmista poimituille lauluille on räätälöity yksilölliset asut, jotka vaihtelevat mietelmämäisistä kitaraharsoista suuriin puhallinteemoihin ja ilmavaan yhtyesoittoon. Ilmaisu elää ja polveilee, mutta ote pysyy intiiminä. Niinpä yleistunnelma sietää pari hukkapalaakin.
Meidät pelastaa vain rakkaus todistaa nimensä puolesta. Vaikka laulut eivät väistele maneereja, ne tähyävät totunnaisuuksia kauemmas: olevaisuuden kauniimmalle puolelle, jaetun ääreen.