KAUKO RÖYHKÄ & RIKU MATTILA: Kauko Röyhkä & Riku Mattila

KAUKO RÖYHKÄ & RIKU MATTILA
Kauko Röyhkä & Riku Mattila
Ranka Recordings

Asuin koulupoikana Lahdessa. Siellä oli Aleksanteri-tavaratalo, joka on nykyisin osa kauppakeskus Trioa. Sen levyosastolla pyörittelin Kauko Röyhkä & Narttu -yhtyeen uutta levyä ja mietin, miten saisin sen kotiin, kun rahat eivät riittäneet. Jostain alelaarin albumista nappasin halvimman hintalapun ja liimasin sen valmiiksi vanhalta näyttävään mustavalkokanteen, jossa nuori poika seisoo verkkatakki päällä kuraisella maalla. Kyseinen Maa on voimaa (1985) on mielestäni paras koskaan julkaistu kotimainen levy.

Maa on voimaa oli myös vuosikausiin viimeinen Kaukon albumi, jolla kitaristi Riku Mattila soitti ja ensimmäinen, jota hän ei tuottanut. Vaikka Röyhkä on julkaissut loistavia levyjä teiden eroamisen jälkeen ja Mattila tuottanut omalla tahollaan melkoisia helmiä, muun muassa Sister Flota, on näiden kahden herran yhteistyössä jotain vaikeasti määriteltävää taikaa. Esimakua siitä, ettei magia ole kadonnut minnekään, antoi hieno Rock’n’roll-klisee (1999), joka yhdisti miehet pitkän tauon jälkeen.

Kun Mattila soitti Röyhkälle tämän syntymäpäivänä 2003 ja ehdotti akustisen duon perustamista, oli lähtölaukaus tälle yhteislevylle annettu. Alkoi kuulua huhuja folkhenkisestä materiaalista ja ilmaan heitettiin sellaisia nimiä kuin Nick Drake ja Roy Harper. Äänitysten myötä duo kasvoi yhtyeeksi ja nyt levy on vihdoin valmis. Odotukset ehtivät kasvaa suuriksi ja nyt voi vain todeta, että ei tarvinnut pettyä. Aika muikeita ovat miesten hymyt myös promokuvissa, voittajien on helppo hymyillä.

Levyn avausraita Helvetti luo upeasti tunnelman. Akustisella kitaralla ja Kaukon tehokkaalla puhelaululla käynnistyvä teos kasvaa loppua kohti suuremmaksi ja suuremmaksi ilman turhaa mahtipontisuutta. Kaukon helvetti “ei ole mikään kauhun paikka/ennemminkin siellä on surullista.” Kappale on Röyhkän laajan tuotannon kirkkaimpia helmiä eikä miehen kynä osoita muutenkaan tylsistymisen merkkejä. Nykyisin hän kirjoittaa rohkeasti myös keski-ikäistymisestä ja vahvat kielikuvat jäävät kummittelemaan mieleen: “Tää arki ruhjoo meitä/tekee meistä vanhoja.”

Kaksi vuotta sujut rullaa eteenpäin Kaukon melkein jutellessa, kunnes päästään villiin kertosäkeeseen, joka tuo mieleen Soft Machinen. Levyn varsinainen friikkihetki on kuitenkin Romantiikka. Painostava ja pahaenteinen teksti kuulostaa pahalta unelta: “Etsitään solkikenkä!” Jos sitä puhelaulua kuullaan paljon ja se on hieno väline Röyhkälle, niin tällä kappaleella mies myös löytää uusia ulottuvuuksia lauluilmaisustaan, kuten muuallakin tällä levyllä. Odotetaan kultaista laivaa -kappaletta laulaessaan hän kuulostaa jopa leikkisältä.

Kauko on tämänkin lehden sivuilla joskus itsevarmasti todennut hallitsevansa pitkien kappaleiden tekemisen. Miehen sanoihin on helppo yhtyä jälleen kerran. Levyn elokuvamainen päätösraita Välitila pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka. Samalla säkeistöllä alkava ja loppuva kappale etenee vain pelkistetyn sointukierron ja riisutun sovituksen varassa tekstin muuttuessa välillä hyvinkin houreiseksi. Kovin monesta yli kymmenminuuttisesta raidasta ei voi sanoa, että tämähän olisi voinut jatkua pidempäänkin. Tästä voi.

Riku Mattilan kitarointi ja tuotanto pistävät huutamaan hallelujaata. Levyn soundimaailma on ilmava. Se on 12-kielisten akustisten ja avointen viritysten juhlaa, minkä seurauksena kaiuttimet suorastaan kihisevät ja sihisevät. Nuoremman polven muusikoiden käyttäminen äänityksissä ei ole vaikuttanut ainakaan huonolla tavalla, niin elinvoimaiselta jälki kuulostaa. Mattilan tuottaman Sister Flon jäseniä löytyy levyltä, kuten myös miehen omaa jälkikasvua – urkujen ääressä on erinomaisesta Genzale-yhtyeestä tuttu Tenho Mattila.

Albumin yhtenäisyyttä rikkoo kolme kappaletta, jotka eivät kuitenkaan tasoltaan jää muiden alapuolelle, ovat vain enemmän sitä perinteisempää Kaukoa. Ne eivät istu musiikillisesti muun materiaalin sekaan osaksi luontevaa taiteellista kokonaisuutta, vaikka teksteiltään näin tekevätkin. Kaikki menee hyvin kun oot nuori on erinomaisen pirteä purkkajytä ja Hotelli raskaasti runnova järkäle. Keikkaelämää parin vuosikymmenen aikavälillä peilaavat raidat toimivat hienosti peräkkäin. Kolmas musiikillisesti irrallinen kappale Anna on sekin hemmetin hieno laulu, aivan klassista Röyhkää, jossa kertosäe suorastaan räjähtää käyntiin.

Ilman näitä kolmea kappaletta levyn mitta olisi semmoisen perinteisen vinyylilevyn verran ja jäljelle jäisivät vain keskenään saumattomasti yhteen sopivat, brittifolkia, psykedeliaa ja kadonnutta aikaa henkivät palat, jotka silti kuulostavat täysin tuoreilta.