Katu Kaiku nostaa tasoaan kolmannella levyllään, jolla se suuntaa kohti yhä omaperäisempää ilmaisua. Yhtyeen vaikeasti kategorisoitava mutta sinänsä helposti kuunneltava musiikki vaikuttaa saksofonivetoiselta jazzilta, mutta aika vähän sillä on tekemistä perinteisen jazzin muotojen ja rakenteiden kanssa. Monet kappaleet kuulostavat läpisävelletyiltä, mutta mahtuu sekaan myös vapaampaa improvisointia.
Adele Saurosin lempeä tenori ja viekas sopraanofoni ovat triossa yhtä aikaa vastuussa teemoista ja sooloista, joskin niitä on välillä hankala erottaa toisistaan. Lyyrisyys säilyy läpi tulkinnan. Mikael Saastamoinen soittaa monikielistä bassoaan todella omaperäisellä otteella suosien perusäänien sijaan kokonaisia sointuja ja arpeggioita, eivätkä soolotkaan ole sieltä tavallisemmasta päästä. Ainoastaan kaiun määrää bassossa olisi voinut välillä rajoittaa. Rumpali Erik Fräki saa soittaa varsin vapaasti, sillä perinteistä komppia tarvitaan tässä hyvin vähän. Prosessoidut äänet ja efektit laajentavat ja modernisoivat yhtyeen soundia siinä määrin, että musiikista tekee mieli käyttää jonkinlaista post-luonnehdintaa.
Broken Piecen sävellykset ovat aiempia levytyksiä kiinnostavampia ja niistä voi aistia muusikoiden inspiraation. Broken Piecella Katu Kaiku ei yritä kopioida ketään, vaan luottaa omaan visioonsa. Se kannattaa.
