Yhdysvaltalaisfonistin toinen suurempaan levitykseen päätynyt albumi on massiivinen modernin jazzin runsaudensarvi. Kahdeksi levyksi jaettu kokonaisuus on kahden ja puolen tunnin spektaakkeli, joka siivittää psykedeelisyydellään kuulijan kauas sisäavaruuteen ja toisaalta perinnetietoisuudellaan kauas menneisyyteen.
Washingtonin Epic-tripla (2015) oli jo erinomaisen hieno näyttö siitä, mitä jazz voi olla, ja on, ilman perinteiden hylkäämistä mutta myös ilman tyylillisiä raja-aitoja tai ilmaisun suitsimista. Heaven And Earthin monimuotoisia, melodioihin panostavia, valtaviksikin äityviä biisijärkäleitä on nautinto kuunnella. Vaihtelua löytyy niin intensiteetissä, ilmaisun improvisaatioasteessa kuin tunnelmissakin. Tästä syystä näinkin jyhkeä julkaisu on vaivaton ottaa kokonaisuudessaan vastaan.
Vapaamuotoisuudessaankin täysin fokusoituneen levykaksikon ansiosta Washingtonia tekisi rock-jäärän rajallisella jazz-tietämyksellä mieli verrata itseensä Miles Davisiin – nimenomaan säveltäjänä, visionäärinä ja bändiliiderinä.
Washingtonin ja uskomattoman, suurimmaksi osaksi sähköittä soittavan yhtyeensä ilmaisu on voimallista ja monimuotoista, pysyen äärimmäisen musikaalisena. 37-vuotiaan maestron foni vetää kappaleita, mutta ei ole alati pääroolissa. Basson ja rumpujen lennokas esiintulo siellä täällä on todellista korvakarkkia, mutta riemukasta soitinonaniaa harrastetaan vain satunnaisesti ja hyvällä maulla.
Vapaamuotoisuudessaankin täysin fokusoituneen levykaksikon ansiosta Washingtonia tekisi rock-jäärän rajallisella jazz-tietämyksellä mieli verrata itseensä Miles Davisiin – nimenomaan säveltäjänä, visionäärinä ja bändiliiderinä. Heaven And Earthin musiikillisessa näkemyksessä ja jäntevässä ilmaisussa kaikuvat hengenheimolaisina Davisin klassikot, sulosävyinen Kind Of Blue (1959) ja hurja improvisaatiojärkäle Bitches Brew (1970). Tästä perimästä on uutettu yksi uljas ja erittäin irtonaisesti soljuva kokonaisuus, jonka soundiin kuuluu kuitenkin oleellisena osana maukas moderni silaus. Se ilmenee 2010-luvulle päivitettyinä triphopin ja breakbeatin sävyinä ja pitää ilmaisun tiukasti nykypäivässä, silti ajattomana soiden.
Kyseessä on siis uskomattoman hieno levy, jota voi suositella miltei varauksetta myös niille, jotka eivät normaalisti jazzia liiemmin kuuntele.