Pohdin jo Maustetyttöjen ensialbumin kohdalla, onko yhtyeen lakonisen toteavaa muutaman raidan poppia edes mahdollista tehdä pitkään vai ajautuuko kaksikko ajan kuluessa umpikujaan. Joku toinen saattoi muotoilla asian kysymällä, vanheneeko Maustetyttöjen vitsi pian. Yhtyeen perisuomalaisuuden ironisointi ei auennut kaikille.
Neljännellä albumillaan Maustetytöt vastaa kysymykseeni tekemällä kitkerän pohdiskelevia ja salakavalasti tarttuvia kappaleita, joista on leikki kaukana. Jo levyn nimi kuitenkin paljastaa pienen pilkkeen kaksikon silmäkulmissa, ja juuri tässä piilee yhtyeen juju. Maustetytöt ei edusta huumorimusiikkia tai paasaavaa saarnaamista, mutta jotenkin se kykenee tekemään asiat sekä pienellä virneellä että haudanvakavasti.
Kun resepti on tämä ja soundin selkäranka muodostuu konerummuista, syntikoista, kitarasta ja lauluista, lopputulema ei saa räiskyä liikaa, mutta jonkin on silti aina muututtava. Vaatii taitoa uudistua oikealla tavalla. Maustetytöt ei revi tunnistettavinta ilmaisuaan kappaleiksi, mutta ottaa askeleen kohti orgaanisuutta pienin höystein. Ja kas, kaikki kuulostaa taas hämmentävän tuoreelta.
Ensimmäisellä kuuntelulla meinaa hymyilyttää, kun jousien ja lapsikuorojen kaltaiset tehosteet aiheuttavat lähestulkoon järkytyksen. Elementti elementiltä käy selväksi, että päätös äänittää levy Ruotsissa analogisin vermein ja orgaanisin keinoin oli oikea. Tehokeinot ravistelevat synteettisen juurisoundin olemusta ja puhaltavat melodioihinkin ihan uudenlaista kaihoa.
Itken jos mua huvittaa tuntuu aluksi vähäeleiseltä. Sitten paljastuu, että oikeasti se on Maustetyttöjen tähän asti ovelin albumi. Kappaleet eivät paljasta koko olemustaan heti. Pikkuhiljaa Kaisan ja Annan äärimmilleen viedyn herkkä tapa laulaa saa höristelemään korviaan. Sitten bändin lyriikoihin huomaa keskittyvänsä enemmän kuin koskaan aiemmin.
Maustetytöt osaa todeta, miten kiertolaisen elämä, maailmantuska tai kiusaaminen ovat silkkaa kivireenpainoista ahdistusta, mutta myös virnistää sille, kuinka hanakasti me ihmiset haluamme rypeä elämän nurjissa puolissa. Albumin teksteihin kannattaa aidosti keskittyä, jolloin niistä voi löytää itsensä. Toteava kaurismäkeläisyys on muuttunut yksityiskohtaisemmaksi ja siksi samastuttavammaksi.
Itken jos mua huvittaa ei ole helppo hittialbumi. Se on jotain paljon enemmän. Levyn vangitsevat soundit kouraisevat syvemmältä kuin koskaan. Sen sävellykset melodioineen ja yksityiskohtineen saavat pysähtymään. Kappaleet punoutuvat auki hiljalleen, ja kuulijan on vain maltettava keskittyä siihen, mitä Anna ja Kaisa sanovat ja miten he asiansa kertovat. Näissä sävellyksissä on elettävä mukana. Sitten saakin taas tanssia pala kurkussa.
