Artisti, flyygeli ja 22 kappaletta omasta tuotannosta: eihän tällaisella tempauksella voi kuin väsyttää kuulijansa? Paitsi jos sattuu olemaan Nick Cave, joka luo lähes koko ajaksi haltioituneen tunnelman.
Idiot Prayer livestreamattiin ja taltioitiin kesällä, ja julkaistaan nyt konserttielokuvana sekä tuplalivealbumina. Elokuva päättää kuluvan vuoden puitteissa tietynlaisen trilogian, jonka aiemmat osat olivat 20,000 Days On Earth (2014) ja One More Time With Feeling (2016). Esitys kuvattiin kahdella kameralla ja se on vielä intiimimpi kurkistus Nick Caven taiteeseen, mutta myös pelkkä ääni riittää välittämään illan hengen.
Ei yleisöä, ei vierailijoita, ei tarinointia biisien välissä tai minkäänlaisia välispiikkejä. Huomio kohdistuu sovituksiin ja ennen kaikkea tulkintoihin sekä lyriikkaan. Tämä runollinen monologi sisältää laajan katsauksen taiteilijan uraan. The Boatman’s Call -levy (1997) on, jokseenkin odotuksenmukaisesti, parhaiten edustettuna kuudella biisivalinnalla.
Kokonaisuus on visionäärisen tarkka, itsevarma, vangitseva ja koskettava.
The Bad Seeds on huikea livebändi, jonka käsittelyssä Nick Caven kappaleet saavat aina uusia ulottuvuuksia. Idiot Prayerillä esimerkiksi Jubilee Streetin luenta on tietenkin pelkistetty, mutta silti hurjan dynaaminen. Cave pärjää omillaan myös läpi alkuperäisversiosta paljon poikkeavan Papa Won’t Leave You, Henryn ja kuluneehkon The Mercy Seatin, jonka versiointi paljastuu vahvaksi ja perustelluksi. Hienoin sovitus on silti entistä kauniimmaksi puettu Sad Waters.
Tulkinnallisesti Girl in Amber ja Grindermanin Man in the Moon nostattavat ahtaimman palan kurkkuun. Ensin mainitun lopussa Caven äänen vibrato kourii syvältä, kun murtunut mies pyytää ”Don’t touch me anymore”. Black Hairilla hän väläyttää yllättäen herkkää falsettia. Myös toinen Grinderman-veto Palaces f Montezuma on erittäin tervetullut ja levyn parhaimmistoa, joka on sinällään laaja käsite.
The Ship Songissa on eniten läpiluennan makua ja voidaan kiistellä, lieneekö Galleon Ship arvoisensa finaali tälle vyörytykselle. Kokonaisuus on siitä huolimatta visionäärisen tarkka, itsevarma, vangitseva ja koskettava. Tämän vuosituhannen parhaita livealbumeja.