Vaikka Ozzylla on ollut viime ajat erityisen rankkaa erilaisten terveysongelmien takia, on huojentavaa nähdä, että julkaisupuolella on sen sijaan parannettu sekä tahtia että tasoa. Pitkän tauon jälkeen ilmestynyt Ordinary Man (2020) oli piristävä tapaus vaisujen Black Rainin (2007) ja Screamin (2010) jälkeen, ja Patient Number 9 nostaa rimaa entisestään.
Myös edellisen levyn tuottanut Andrew Watt on osoittautunut Ozzylle oikein sopivaksi kumppaniksi, joka osaa käyttää tämän vahvuuksia hyväksi ja tehdä kappaleista oikealla tavalla ozzymaisia. Biisien esittäjän tunnistaa jo ennen kuin Ozzyn yhä edelleen iskussa olevaa ääntä edes kuulee.
Levyllä on nyökkäyksiä Ozzyn eri aikakausille, muttei juustoisella tai suoraan kopioivalla tavalla. Avausraitana toimivan nimikappaleen intro johdattaa oikeaan tunnelmaan hieman samaan tapaan kuin Mr. Tinkertrain tekee No More Tears -klassikkolevyllä (1991), A Thousand Shades on Dreamerin tapaan kumarrus Ozzyn sankarille John Lennonille muttei kuitenkaan yhtä imelä ja rautalangasta väännetty, Dead And Gone on taas ehtaa kasari-Ozzya. Tuttua ja uutta on sopivassa suhteessa.
Soittajakaarti on tuttuun tapaan nimekäs. On Robert Trujilloa, Duff McKagania, Chad Smithiä ja myös edesmennyt Taylor Hawkins. Erityisen komea on vierailevien kitaristien lista: pitkästä aikaa Ozzyn levyllä mukana oleva Zakk Wylde pitää maneerinsa aisoissa, Jeff Beck nostaa sooloillaan nimibiisin ja A Thousand Shadesin uudelle tasolle ja Eric Clapton tuo One Of Those Daysiin hienovaraista tyylikkyyttä. Show’n varastaa Tony Iommi, jonka säveltämä Degradation Rules on hölmöistä lyriikoistaan huolimatta levyn parhaimmistoa. Myös blacksabbathmainen No Escape From Now soi komeasti ensin hitaasti tunnelmoiden ja tehden lopulta iommimaisen äkkikäännöksen. Jos Black Sabbathin Psycho Man on tuttu, tiedät mistä puhun.
Jos Ordinary Man jäi hyvyydestään huolimatta Ozzyn tuotannon keskikastiin, Patientin paikka on heittämällä siellä paremmalla laidalla.
