Arvio: Ozzy Osbournen todennäköisesti viimeinen levy on surumielinen albumi lopusta

Arvio julkaistu Soundissa 2/2020.
Kirjoittanut: Kimmo K. Koskinen.

Arvio

Ozzy Osbourne
Ordinary Man
Epic

Black Sabbathissa kunnioitettavan uran jo ennen 40 vuotta sitten alkanutta soolouraansa tehnyt 71-vuotias Ozzy Osbourne on melkoinen epeli. Levy ei ollut suunnitelmissa, mutta kun kiertuekuviot peruuntuivat Ozzyn kaatuiltua itsensä huonoon keikkakuntoon, jotakin piti tehdä.

Yllättävyys ja suunnittelemattomuus onkin Ordinary Manin kohdalla sen ehdoton valtti. Enemmän rap- ja r’n’b skenessä touhunneen 30-vuotiaan Andrew Wattin tuotanto on suoraviivaista ja nasevaa. Kätilö toimii levyllä myös kitaristina, ja kun rumpali Chad Smith ja basisti Duff McKagan tulevat hekin vähän viistoista kulmista Ozzyn bändiin, jälki on varsin raikasta.

Ryhmän hyvä soittofiilis ja yleinen riehakkuus kuuluu läpi levyn, selkeimmin Goodbyen rivakassa loppuhuipennuksessa. Levyn sointi on huomattavasti autenttisempaa kuin Ozzyn edellisillä albumeilla Scream (2010) ja Black Rain (2007), joita leimasi moderni ylituotanto ja muovinen raskaus. Ordinary Manilla on freesisti tähän päivään tuotua Bark at the Moonin (1983) otetta, vaikka sävellyksiltään jääkin sen ässätasosta.

2019 paljon harmeja kokenut Osbourne laulaa paljon lopusta. Soiton energinen luomuote saa sanoituksiltaan pohtivat ja synkkäsävyisetkin kappaleet tuntumaan yllättävän elämänmyönteisiltä.

Biisit ovat silti läpeensä asiallisia. Kohdakkoin legendan maneereja alleviivataan vähän turhaankin, ja esimerkiksi Straight to Hellinall right now” -huudahdukset tai Under the Graveyardin huhuilut tuntuvat jo hassuilta. Miehen laulussa on kyllä yllättävän hyvin pontta.

Ordinary Man on eloisuudestaan ja reippaudestaan huolimatta myös surumielinen. 2019 paljon harmeja kokenut Osbourne laulaa paljon lopusta. Soiton energinen luomuote saa sanoituksiltaan pohtivat ja synkkäsävyisetkin kappaleet tuntumaan yllättävän elämänmyönteisiltä.

Pompööseimmillään albumi on Elton Johnin ja Slashin ryydittämässä, runsaasti orkestroidussa nimikappaleessa. Tämä vielä menee ihan hyvin läpi, mutta Travis Scottin kanssa vedetty Take What You Want on hirveätä vocoder-sotkua, jossa Ozzy jää vain nykivän r’n’b-mölinän statistiksi. Hankala moista kappaletta on perustella Osbournen oletettavasti viimeisen albumin päätösraidaksi. Verevä kokonaisuus on kuitenkin selkeästi positiivinen.

Lisää luettavaa