OZZY OSBOURNE: Down To Earth

Down To Earth ei ollut Ozzylle helppo albumi. Sen tekemistä on lykätty useasti, monet biisisessiot eivät johtaneet mihinkään ja kerran, kun ne johdattivat lähes studioon asti, koko kalusto katsottiin sittenkin niin heiveröiseksi, että peli vihellettiin poikki ja biisit haudattiin. Mutta eipä ole Ozzyn kuusivuotinen sitten Ozzmosisin mennyt sohvalla makaillessa. Ozzfest on pyörinyt niin Ozzyn bändin kuin Black Sabbathinkin voimin ja Amerikkaa on koluttu vähän bändikokoonpanoa muutellen vuosittain. Käytiinpä välillä Euroopankin puolella. Puhumattakaan Sabbathin kiertueista ja bändin jäähyväiskeikkojen jälkeen virinneestä uudesta innostuksesta studiolevyn tekoon. Aika hyvin mieheltä, joka jo kertaalleen ehti lopettaa keikkailun No More Tears -maailmankiertueeseen.
Silti tällä kuuden vuoden jaksolla on tuntenut moneen otteeseeen pettymystä siitä, että luvattu levy siirtyi jälleen. Kuusi vuotta ilman uutta Ozzy-biisiä on kummallisen pitkä aika. Haluttiinpa sitä tai ei, ensimmäinen kysymys Down To Earthiin tutustuttaessa on, lunastaako se kaiken tämän odotuksen? Valitettavan nopeasti voi jo sanoa, ettei lunasta. Jos Down To Earth olisi ilmestynyt kaksi vuotta Ozzmosisin jälkeen, olisi helpompi nuolla haavojaan. Parin vuoden päästähän tulisi uusi levy, jolla virheet korjattaisiin. Kun kuuden vuoden odotus korvataan yhdellätoista keskinkertaisella laululla, on nieleskeltävä vähän pitempään.
Avausraita Gets Me Through aiheuttaa varsinaisen järkytyksen. Nätin alun jälkeen tärähtää uusmetalliriffi, joka olisi kankeudessaan kotonaan jonkun Ozzfestillä soittavan lökäpöksyn jenkkibändin setissä, mutta vanhan herran arvolle tällainen tönkkösuolaus ei oikein istu. Väliosa on kunnon Ozzya, laulu ja varsinkin soolo kohdallaan, mutta tyylivirhe on peruuttamaton. Seuraavana kuultava Facing Hell pelastaa paljon, sillä se on sävykäs perinteinen Ozzy-raita, vähän Perry Masonin malliin. Mutta se, sen paremmin kuin säväyttävä balladi Dreamer, eivät nouse ikivihreiksi ja siitä tässä juuri on kysymys: keikkasettiin samantien liimautuvat ja sitä kautta klassikoiksi nousevat laulut uupuvat kokonaan. Samoin henkeäsalpaavan kaunis raita I Just Want Youn tyyliin puutuu. Running Out Of Time viittaa vähän siihen suuntaan, sehän kuuluu samaan jatkumoon Mama, I'm Coming Homen ja See You On The Other Siden kanssa, mutta rahkeet eivät, keskinkertaisuuden ympäröimänä, riitä.
Ja silti. Mikäli Down To Earth olisi tosiaan ilmestynyt vuonna 1997, juuri Facing Helliä, Dreameriä ja Running Out Of Timea olisi tervehtinyt innokkaasti. Ja laulaahan se Ozzy komeasti, siitä ei pääse mihinkään. Ihokarvat nousevat pystyyn levyllä avittavan Zakk Wylden kepittäessä. Zakkin kitarasta löytyy aina räjähtävä Ozzy-vaihde, kun kutsu käy. Parannusta silti tarvitaan, ja seuraavaan kiekkoon ei saa kulua puolta vuosikymmentä.