OZZY OSBOURNE: Scream

Arvio julkaistu Soundissa 6/2010.
Kirjoittanut: Antti Mattila.

Ensimmäisillä albumeilla Ozzy Osbourne oli bändi, vaikka Ozzyn nimellä mentiinkin. Bändi vastasi biisinteosta ja soittajilla oli persoonallinen, tunnistettava ote tekemiseensä. Tuohon aikaan laulajia, joille tuottajat tekivät biisit, kutsuttiin pilkallisesti tuotteiksi.

Arvio

OZZY OSBOURNE
Scream
Sony

Ensimmäisillä albumeilla Ozzy Osbourne oli bändi, vaikka Ozzyn nimellä mentiinkin. Bändi vastasi biisinteosta ja soittajilla oli persoonallinen, tunnistettava ote tekemiseensä. Tuohon aikaan laulajia, joille tuottajat tekivät biisit, kutsuttiin pilkallisesti tuotteiksi. Ozzysta ei voi sen suuntaista ajatella, sillä mies on edelleen mukana biisinteossa, omaa valtavan historian ja on säilyttänyt oman tyylinsä jo 40 vuotta. Screamilla on kuitenkin ”tuotemaisia” piirteitä.

Soololevyistä on puhuttu Blizzard Of Ozzista (1980) lähtien, mutta oikeastaan vasta viimeisimmät albumit ovat toden teolla sooloja: tuottaja Kevin Churkon rooli biisinteossa korostuu koko ajan, säveltämiseen on bändistä osallistunut nyt vain Rickin Wakemanin poika Adam, promootiossa käytetään pelkästään Ozzya – bändi loistaa poissaolollaan – ja levyllä voisi soittaa mikä tahansa kykenevä studioporukka, bändi on enää laulajaa tukeva taustayhtye. Taitava totta kai, mutta läpitunkevaa persoonallisuutta se kovasti kaipaa. Kitaristi Gus G:n mukaantulo on piristysruiske, mutta Screamilla laulaja Ozzy Osbournen taustabändin kasvot voisi sutata kuin Manowarin levynkansihahmoilta; sinne voi kukin kuvitella vaikka oman naamaansa.

Kankean Black Rainin (2007) jälkeen on raivostuttavaa nähdä Churkon nimi taas jokaisen biisin krediiteissä. Eikö huonon albumin jälkeen olisi kannattanut vaihtaa muutakin kuin kitaristi? Kiukustuminen laantuu parin kuuntelun jäkeen, sillä Screamilla on edeltäjäänsä enemmän tarjottavaa. Karusellin lailla ikiliikkujana pyörivään Crazy Trainiin ei tietenkään ylletä, mutta Screamilla on muutama niin onnistunut kappale, että niiden kautta päästään suurimpaan ansiooon, toivon palauttamiseen.

Black Rainin jälkeen tuntui siltä, että toivonripauskin paremmasta häviää.  Nyt rankka aloitusrunttaus Let It Die, vanhemman Ozzy-tuotannon lailla tarttuva Let Me Hear You Scream ja akustisuutta, puhuttelevan väliosan ja taiturimaista kiihdyttelyä sisältävä Diggin’ Me Down, paras Ozzy-laulu sitten Ozz­mosis-albumin (1995), luovat taas pohjaa odotuksille. Ehkä vielä sittenkin tärähtää yksi maaginen Ozzy-kiekko. Tosin Ozzyn konserteissa koko ajan hokeman fraasin mukaan nimetty I Love You All olisi täydellinen lopetus levytysuralle. Lyhyt kappale, jonka sanat tukevat hyvästijätön ajatusta. Onneksi historia on osoittanut, ettei Ozzyn lopettamisista voi mennä takuuseen.

Screamilla, jonka alkuperäisotsikko Soul Sucka deletoitiin fanipalautteen vuoksi, on viitteitä klassisemmista Ozzy-albumeista mutta myös myöhemmän ajan tyhjäkäyntiä ja tylympää kolhimista. Down To Earthin (2001) ja Black Rainin ajan kestänyt sähkökatko näyttäisi kuitenkin olevan loppumaisillaan.

Lisää luettavaa