Pambikallion kakkoslevy avautuu vastakohtien kautta. Sen sisältö vaikuttaa pienimuotoiselta ja intiimiltä, mutta on runsasta ja estotonta. Laulut kurkottelevat kukin omaan suuntaansa, mutta elävät kommunikatiivisessa sopusoinnussa. Ja mikä kuvaavinta, kontrasteistaan huolimatta albumi on täysin looginen, sulavakin.
Oikeastaan Pambikallion koko olemus tiivistyy koherenssin ja hajoamisen yhtäaikaisuuteen. Lauri Kallioon ja Pauliina Koivusaareen henkilöityvä mutta yhtyemuotoon tukeutuva ryhmä liimaa ristiriitaisetkin elementit toisiinsa esikoislevyltä (Pambikallio, 2022) tutun estetiikan avulla. Samalla se kuitenkin ulottaa uuspsykedeliansa rajat aiempaa kauemmas. Musiikki hahmottuu milloin kehinä, milloin maisemina, milloin reitteinä, ja kulku vie niin Tame Impalan synteettisiin pilviin, Dungen-henkisiin sähkösyövereihin kuin jousien leyhyttelemille folk-niityillekin.
Väreiksi siroavan soinnin ankkureita ovat helposti seurattavat, haaveikkaat melodialinjat, joille Koivusaaren ilmava ääni antaa vetoavan kaiun. Paikoin laulu loitontuu soitinnosten mukana soljuvaksi virraksi, mutta vähintään yhtä usein tulkinta taikoo musiikin trapetsikseen. Sama vuorovaikutuksellisuus ohjaa kappaleiden välisiä suhteita. Niin paljon kuin niiden sävyt ja toteutustavat vaihtelevatkin, rikastavat kaikki nyanssit ja tyylivalinnat toisiaan.
Lumoavimmillaan levy yhdistää välittämisen tunnun ja huumaavan unelmallisuuden. Vaikutelma on voimakas. Astuipa Parc de Pambiin mistä portista hyvänsä, johtaa polku aina sateenkaaren juurelle.
Söpön ja rujon välimaastossa tanssahtelu on ollut meillä alusta asti mukana – miksei myös intiimin ja jonkin suurellisen, fanfaarimaisen.
Lauri Kallio ja Pauliina Koivusaari, Pambikallio on laajentunut duosta viisihenkiseksi yhtyeeksi. Onko tämä vaikuttanut musiikin sisältöön tai syntytapoihin?
– Parc de Pambin kappaleet syntyivät pitkälti samalla tavalla kuin ensimmäisellä levyllä. Työstämme ja demotamme kappaleet aika pitkälle kahdestaan ennen kuin esittelemme ne yhtyeelle. Levyn äänitykset kuitenkin poikkesivat aiemmasta: suurin osa kappaleista on äänitetty yhtyeen kanssa livenä maaseutustudiossamme. Tällä kertaa soitettiin myös joitakin kappaleita keikoilla hyvä tovi ennen varsinaisia äänityksiä. Tämä vaikutti soundiin oleellisesti ja nopeutti äänitysprosessia.
– Rakastamme elävän musiikin tuntua. Tämä on siis ehdottomasti Pambikallio-yhtyeen levy. Lisäksi levyllä kuullaan muutamia vierailijoita puhaltimissa, sellossa ja rummuissa.
Musiikkinne tuntuu entistä vuolaammalta, mutta antaa itsestään myös intiimin vaikutelman. Vastaako tämä sitä, mitä tavoittelitte?
– Ehkä se vastaa. Me tykätään kontrasteista! Söpön ja rujon välimaastossa tanssahtelu on ollut meillä alusta asti mukana – miksei myös intiimin ja jonkin suurellisen, fanfaarimaisen. Jätetään biiseihin usein ilmaa ja junnaavuutta; voimme pysähtyä johonkin tunnelmaan ja sitten taas särkeä sen. Tässä levyssä on myös aiempaa enemmän dynamiikkaa.
Entä sanoitukset: ohjaavatko ne tunnelmia vai ovatko ne oma erillinen maailmansa?
– Useimmat tekstit syntyvät samaan aikaan kappaleen kanssa. Harvemmin meillä on erillisiä tekstejä tai kappaleita ilman sanoja lojumassa pöytälaatikossa. Kyllä ne ovat hyvin symbioottisia ja tärkeä osa teoksen kokonaisuutta. Tietysti sanoituksissakin vaalitaan kontrastin tuntua.
Teksti: Hannu Linkola
