Sähköpostilaatikkoon ilmestyy viesti: Yngwie’s iPad has joined your meeting. Se on odotettu tiedonanto, joskin on aavistuksen hämmentävää, että Yngwie Malmsteen (61) liittyy Zoom-keskusteluun vartin verran etuajassa.
Kun videoyhteys aukeaa, Malmsteen istuskelee hyvin varustellussa kotistudiossaan. Hänen takanaan on suuri vanhan liiton miksauspöytä, ja seinillä komeilee rivi arvolevyjä ja muuta arvovaltaiseen uraan liittyvää esineistöä. Ei mene aikaakaan, kun kitarapioneeri nappaa syliinsä vaalean Fender Stratocasterin ja alkaa näppäillä sitä samalla kun superlatiiveja vilisevä jutustelu etenee.
Kellon viisarit tikittävät Malmsteenin kotona Floridassa vasta varhaisia tunteja, mutta se sopii muusikolle oikein hyvin. ”Tykkään herätä aikaisin ja nauttia aamun auringosta”, hän sanoo hymyillen. Katsahdan ulos ikkunasta. On huhtikuu, mutta Suomessa tuiskuttaa lunta.
Kuinka paljon olet soittanut kitaraa elämässäsi?
– Pistit heti aika pahan! Katsotaanpa… Aloittamisestani on kulunut pyöreästi 55 vuotta, ja olen soittanut käytännössä joka päivä sen jälkeen. Paljonkohan keskiarvo voisi olla? Ehkä neljä tai viisi tuntia päivässä.
Viisi kertaa 365 kertaa 55. Se tekee pyöreästi satatuhatta tuntia. Oletko kuullut sanonnan, että oman alansa mestariksi voi tulla kymmenentuhannen tunnin harjoittelulla?
– Olen siis ottanut varman päälle ja tehnyt vaaditun duunin kymmenkertaisesti. Ei siinä toisaalta ole mitään yllättävää. Olen ollut aina äärimmäisen itsekriittinen. Vaikka osaisin soittaa jonkin jutun todella hyvin, minusta tuntuu aina, että homman voi tehdä ensi kerralla paremmin.
– En tule koskaan kyllästymään soittamiseen. Se on edelleen suuri intohimoni ja rakkauteni. Enkä tietenkään koskaan ajattele, että minun täytyy soittaa. Ei, se menee niin, että saan soittaa.
Pidätkö koskaan rehellistä vapaapäivää?
– Täysin vapaa päivä on aikamoinen harvinaisuus, mutta teen toki muutakin kuin musajuttuja. Tykkään esimerkiksi hienojen rannekellojen keräilemisestä. Kasvatan tasaisesti myös kitarakokoelmaani.
Montako keihästä sinulla on nykyään?
– Arviolta kolmesataa. Osa niistä on varsin harvinaisia. Tiedät varmaan kitaran, joka komeilee ensimmäisen soololevyni kannessa? Kyseessä on yksi ensimmäisistä 1950-luvulla valmistetuista Fender Stratocastereista. Monet ovat yrittäneet ostaa sitä hyvin isoilla rahasummilla, mutta en taida myydä sitä koskaan.
Mikä tekee Stratocasterista niin hyvän kitaran?
– Sain ensimmäisen Strato-kopioni yhdeksänvuotiaana, mutta jo joskus 12-vuotiaana, hyvin intensiivisen kesätyöperiodin jälkeen, onnistuin hankkimaan aidon pelin. Se olikin sitten menoa.
– Kuten sanoin, minulla on satoja soittimia. Kaikenlaisia sähkiksiä, akustisia, kaksikaulaisia ja niin edelleen. Niiden joukossa on monia mahtavia kitaroita ja rakastan niillä soittamista… Mutta kun lähden sotaan, mahdollisia aseita on vain yksi. Fenderin tuntuma on omaa luokkaansa.
Keräiletkö edelleen myös Ferrareita?
– Totta kai. Rakastan Ferrareita. Se on minulle autojen Stratocaster. Minulla on ollut Jaguareja, Porscheja ja muita hienoja autoja, mutta Ferrari on oma juttunsa. Kun istahdan punaisen paholaisen penkille ja painan kaasua, vapauden tunne on täydellinen. Se on aivan maagista. En tiedä parempaa tapaa rentoutua ja ladata pattereita.
– Kiinnostukseni autoja kohtaan heräsi, kun muutin USA:han vuonna 1983. Tajusin hyvin pian, että liikkuminen ilman omaa pirssiä on mahdotonta. No, rehellisyyden nimissä sanottakoon, etten välttämättä käyttäisi julkisia kulkuvälineitä muutenkaan.
Palataanpa takavuosiin. Millaisia varhaisia muistikuvia sinulla on musiikkiin liittyen?
– Ensimmäisenä tulee mieleen The Monkees, joka oli suosikkibändini pikkupoikana. Pidin toki myös The Beatlesistä ja vaikkapa John Mayall & the Bluesbreakersistä.
– Mieleni räjähti palasiksi, kun kuulin Deep Purplen Fireballin kahdeksan vanhana. Tänä päivänä sitä ei välttämättä pysty hahmottamaan, mutta Fireball kuulosti vuonna 1971 avaruusolioiden tekeleeltä. Se oli aivan käsittämättömän kuuloista touhua. Heti seuraavana vuonna ilmestyi Made in Japan, ja suuni loksahti auki vielä isommin.
Käsittääkseni perheenne oli hyvin musikaalinen?
– Kyllä. Vanhempani soittivat ja minulla oli musiikillisesti lahjakkaita vanhempia sisaruksia. Levyjä, nuottikirjoja ja instrumentteja oli joka puolella. Kun olin pieni, musiikki eri muodoissaan oli yksinkertaisesti koko ajan läsnä.
– Sain ensimmäisen kitarani viisivuotiaana. Niihin aikoihin kokeilin myös huilua, trumpettia, pianoa ja rumpuja. Kun Jimi Hendrix menehtyi syksyllä 1970, Ruotsin televisiossa näytettiin kohokohtia hänen uraltaan. Materiaalin joukossa oli vuonna 1967 kuvattu pätkä Montereyn festivaalilta. Kun näin Hendrixin hajottavan ja polttavan kitaransa lavalla, jotakin peruuttamatonta tapahtui. Sillä hetkellä päätin, että kitara on minun juttuni. Voisi kai sanoa, että päätös on pitänyt.
Musiikkiin suuntautuminen taisi olla tuossa ympäristössä itsestäänselvyys?
– Tämä on kaksipiippuinen juttu. Oli toki selvää, että minusta tulee jonkinlainen muusikko, mutta ammattimainen toiminta oli eri asia. Kun muistelen 70-luvun Ruotsia, populaarimusiikin soittajia ei arvostettu Abban menestyksestä huolimatta pätkääkään. Kun vakuutin kysyjille, että minusta tulee kansainvälinen rockmuusikko, kaikki nauroivat räkäisesti päin naamaa: ”Poika, leikkaa tukkasi ja mene armeijaan!” Vielä kummastuneempia oltiin, kun minun tajuttiin olevan tosissani. Sataprosenttisen tosissani. Sen jälkeen, kun näin mainitsemani Hendrixin temput, kakkossuunnitelmaa ei todellakaan ollut.
– Jos kysyt minulta neuvoa muusikon uran varalle, se on tämä: Älä kuuntele muiden vähättelyjä ja paskapuheita, vaan anna palaa. Anna palaa täysillä. Haaveile isosti ja jätä muiden mielipiteet omaan arvoonsa.
Millainen oli ensimmäinen esiintymisesi yleisön edessä?
– Taisin soittaa joissain vanhempieni bileissä jo pikkupoikana, mutta ensimmäisen julkisen keikkani vedin kolmannella luokalla. Se oli varsin spontaania touhua. Koulussa oli jotkin juhlat ja tuumasin eräälle luokkatoverilleni, että meillä on muuten perjantaina keikka. Tämä kaveri ei ymmärtänyt lainkaan, mistä puhuin. Kerroin hänen olevan bändin rumpali, vaikka hän ei ollut koskaan soittanut rumpuja. ”Ei hätää, tuon sinulle setin ja näytän perusjutut”, tuumasin. Ja niin me sitten soitimme. Toimitus oli tietenkin pelkkää luokatonta meteliä ja kaikki inhosivat musisointiamme. Minä rakastin sitä.
Nyt takana on tuhansia konsertteja. Miltä esiintyminen tuntuu nykyään?
– Kun Marshallit alkavat möyrytä takanani, kuuma veri alkaa virrata suonissani. Sitä fiilistä ei voita mikään. Siihen ei voi kyllästyä.
– Onko se tuttua ja turvallista? Ei. Olen tehnyt tätä vuosikymmeniä, mutta pidän itseni varpaillani konsertista toiseen. Yksikään Yngwie-keikka ei ole toisintoa. Tietenkin isot riffit menevät niin kuin ne menevät, mutta soolot – ja niitä on paljon – ovat pitkälti improvisoituja. Julkaisin juuri Tokyo Live -tallenteen, joka esittelee vain yhden version edelleen käynnissä olevan 40-vuotiskiertueeni tarjonnasta. Rundin kaikki muut keikat ovat erilaisia. Miksi ihmeessä toistaisin ja kopioisin itseäni illasta toiseen? Soolojen ei tarvitse olla teknisesti täydellisiä, mutta niissä täytyy olla loputon määrä intohimoa. Se on se juttu. Koko urani perustuu intohimoon ja sen pelottomaan hyödyntämiseen.
– Keikkojen aikana tapahtuu sitäkin, että keksin uusia biisejä ikään kuin lennosta. Lähden vain soittamaan jotakin sooloa, ja jossakin vaiheessa huomaan löytäneeni jonkin uuden hienon polun. Saatan kehitellä siitä myöhemmin kappaleen.
Hermostuttaako sinua ennen keikkoja?
– Fiilikseni on hyvällä tavalla jännittynyt, energinen ja innostunut. Mutta olenko hermostunut? En koskaan. Kun nousen lavalle, tiedän mitä olen tekemässä ja olen äärimmäisen keskittynyt. Monina iltoina flow menee niin pitkälle, että tavallaan irtaudun ruumiistani. Katson ja kuuntelen soittoani ikään kuin vierestä. Se on mieletön tunne.
– Jos tämä illuusio rikkoutuu vaikkapa hajonneen savukoneen tai vääränväristen valojen vuoksi, saatan suuttua todella pahasti. Onneksi osaan nykyään kontrolloida itseäni!
Otetaan taas vähän takapakkia. Julkaisit yli tunnin mittaisen Powerhouse-demon jo vuonna 1978. Olit vasta teinipoika, mutta toimitus oli huimaa. Mitä muistat näistä ajoista?
– Olin Powerhousen purkittamisen aikoihin 14–15-vuotias. Raitoja ei ollut käytössä liiemmin, joten kyseessä on periaatteessa livenauhoitus. En varmaankaan tajunnut sitä silloin, mutta kukaan ei tehnyt siihen aikaan sellaista kamaa, neoklassista rankkaa heavy metalia ilman laulua. Ei kukaan.
– Soitin niihin aikoihin ihan eläimellisen paljon. Kitara oli käsissäni käytännössä kaiken valveillaoloajan. Nukahdin usein instrumentti sylissäni. Minun olisi pitänyt käydä koulua, mutta sellaiselle ei ollut aikaa. Ja hei, tämä on tärkeää: minä en silloinkaan kokenut treenaavani tai harjoittelevani. Ne eivät ole oikeita sanoja kuvaamaan tekemistäni. Aina kun soitin, pyrin tekemään sen täydellisesti. Kun otin kitaran käsiini, tuumasin itselleni: ”Älä yritä soittaa jotain. Soita se.”
Muutit Yhdysvaltoihin 1980-luvun alkupuolella vain parikymppisenä. Kertoisitko hieman siitä?
– Se oli paras päätökseni koskaan. Pohjoismainen vaatimattomuus ja minimalismi ei ole koskaan ollut minua varten. Hyvällä tavalla överiksi vetäminen sen sijaan on. Jos vahvarin potikat loppuvat kymppiin, minä väännän ne yhdelletoista. Vähintään.
– Rakastuin amerikkalaiseen ilmapiiriin välittömästi. Tunnelma oli äärimmäisen kannustava, kaikki taputtelivat olkapäille, että ”hei tyyppi, sinä olet pirun siisti ja sinusta tulee iso stara”. Se oli tietysti jenkkiläistä small talkia, mutta ero ruotsalaiseen ”älä edes yritä, tuo on ihan naurettavaa pelleilyä” -lannistamiseen oli valtava.
– Älä silti käsitä väärin. Olen ylpeä ruotsalaisuudestani ja kehossani kiertävästä viikinkiverestä. Ruotsilla on hieno historia ja rakastan käydä siellä. Mutta kotini ja sydämeni on Floridassa, siitä ei ole epäilystäkään.
Kun muutit suuren veden taakse, soitit hetken aikaa Steelerin ja Alcatrazzin riveissä – mutta vain hetken. Oliko sooloura koko ajan tavoitteenasi?
– Olihan se varmasti mielessä, mutta silti sooloura käynnistyi melkeinpä sattumalta. Olin Alcatrazzin kanssa Japanin-rundilla alkuvuodesta 1984, ja paikallinen levy-yhtiö tarjosi minulle soolosopimusta. Olin jo ehtinyt rakastua Japaniin ja allekirjoitin diilin ilomielin. Toki minua mietitytti, vaikuttaako sooloura Alcatrazzin touhuihin, mutta sellaisia ei tarvinnut pohtia kovin kauan, sillä minun ja yhtyeen tiet erkanivat vähän myöhemmin samana vuonna.
– Rising Force -debyyttialbumini ilmestyi loppuvuodesta 1984 ja osoittautui Japanissa suureksi menestykseksi. Aluksi levyä ei julkaistu Yhdysvalloissa, ja levykaupat joutuivat tilaamaan sitä suoraan Japanista. Vaikka maahantuodun kiekon hinta oli korkea, se nousi silti myyntilistoille Amerikassa. Sen jälkeen sain myös jenkkidiilin.
Debyyttisi on ehta kitaraklassikko. Onko jokin siitä saamastasi palautteesta jäänyt erityisesti mieleen?
– Kun alan muut mestarit – Ritchie Blackmore, Eddie Van Halen, Eric Clapton ja vaikka Brian May – kehuvat tekemisiäni, tuntuuhan se hyvältä. Erityisen hyvältä ylisanat tuntuivat sen vuoksi, että Rising Force syntyi hyvin spontaanisti ja nopeasti. Pohjimmainen ajatukseni oli, että tehdäänpä nyt yksi soololevy, kun joku kerran maksaa kulut.
– Kakkosalbumi Marching Outin [1985] tarina on ihan toisenlainen. Alcatrazz oli jo jäänyt taakse, ja päätin tehdä bändilevyn ja aloittaa varsinaisen urani. Muistan edelleen elävästi sen hetken, kun lensin Tokiosta kohti Los Angelesia ja kirjoitin paperilapulle I Am a Viking -biisin rivejä: ”I am a Viking / I’m going out to war / I’ve got no fear in my heart” ja niin edelleen. Se oli sotahuutoni ja asenteeni. Täältä tullaan… Ja niin muuten tultiin. Seuraavaksi lähdimme usean kuukauden kiertueelle AC/DC:n kanssa, ja loppu on historiaa.
Olen kuullut hauskoja juttuja bändissäsi silloin soittaneelta Jens Johanssonilta. Oletko törmännyt häneen viime vuosina?
– En ole. Niihin aikoihin tapahtui monia hulluja asioita, mutta varoituksen sana lienee silti paikallaan: ei kannata uskoa ihan kaikkea, mitä Jens kertoo. Hah hah!
Oletko kuullut suomalaisen Alexi Laihon soittoa? Children of Bodomin kitaristi-laulaja diggasi todella kovasti tekemisistäsi, erityisesti varhaisista levyistäsi.
– En ole varma. Olen kuullut Children of Bodomista ja uskoakseni tapasin Alexin jonkin festivaalin backstagella. Vuosi oli ehkä 2010 tai jotakin sellaista. Toki tiedän myös hänen valitettavasta menehtymisestään.
– Älä taaskaan käsitä väärin. Se, että minulla ei ole tarkkaa kuvaa Children of Bodomin musiikista tai Alexin soitosta, ei ole mikään ihme. En nimittäin kuuntele juurikaan uutta musiikkia – siis viime vuosikymmeninä julkaistua musaa. Kun työskentelen omien biisieni kimpussa, en halua häiritä keskittymistäni kuuntelemalla muiden sävellyksiä. Ja minähän kirjoitan omia juttuja koko ajan. Niccolò Paganini, Antonio Vivaldi, Pjotr Tšaikovski ja jotkut hieman tuoreemmat artistit riittävät minulle oikein hyvin.
Kakkoslevy Marching Outin jälkeen diskografiasi on kasvanut kymmenillä singleillä, studioalbumeilla ja livelevyillä. Liittyykö johonkin julkaisuun jotain aivan erityistä tunnelatausta?
– Jokainen levy on omalla tavallaan tärkeä. Ne kertovat siitä, missä vaiheessa olen ollut urallani ja millaiseen suoritukseen olen kyennyt. Jos haluan, voin toki tehdä myöhemmin tarkempia analyyseja. Esimerkiksi Trilogysta [1986] tuli hieno levy, kun taas Odysseyn [1988] aikoihin keskittymiseni pääsi vähän herpaantumaan. Minulla oli ongelmia perhe-elämässäni ja – hemmetti soikoon – maanjäristysten takia!
– Nämä ovat tietenkin vain henkilökohtaisia ajatuksiani, ja onneksi monet tuntuvat pitävän Odysseytakin kovassa arvossa. Niinhän se aina menee. Kun tekee taidetta, yksi pitää teoksistasi ja toinen taas ei. Sille ei yksinkertaisesti voi mitään, enkä ole vaivannut tällaisilla asioilla päätäni enää vuosikymmeniin. Haluatko taas yhden neuvon? Jos yrität miellyttää kaikkia, et lopulta miellytä ketään.
– Mutta jos todella haluat tietää, mikä on paras albumini, niin tietenkin se seuraava. Miksi edes yrittäisin tehdä levyjä, jos ajattelisin jollakin muulla tavalla? Olen tänä päivänä parempi muusikko kuin koskaan ennen ja oppinut biisien tekemisestä jutun jos toisenkin. Miksi en siis voisi tehdä parasta levyäni 2025 tai vaikka 2030? Suhtaudun koko elämään samalla asenteella. En voi palata ajassa taaksepäin, joten miksi pohtisin menneitä tai kaipaisin jotakin aikoinaan tapahtunutta? Huominen tulee olemaan paras päivä koskaan!
Milloin seuraava albumisi – mahdollisesti parhaasi – sitten ilmestyy? Edellinen studioalbumi Parabellum julkaistiin kesällä 2021.
– En ole lyönyt lukkoon mitään tarkkoja aikatauluja. Jatkan viime vuonna käynnistynyttä 40-vuotisrundia ja kirjoitan samalla uutta musiikkia. Kun viimeksi tsekkasin studioni arkistoja, uusia ideoita oli noin sataviisikymmentä. Kun tein Parabellumia, myös silloin ideoita oli valtavasti. Sitten vain poimin aihioista parhaat, ne kaikista unohtumattomimmat, ja pistin levykokonaisuuden läjään.
– Rakastan kappaleiden väsäämiseen liittyvää magiaa. Olen tehnyt urallani satoja biisejä, mutta en vieläkään tiedä, mikä on säveltämisen salaisuus, ja se on mahtavaa. Tämä mysteeri takaa sen, että uuden musiikin työstäminen on vuodesta toiseen seikkailullista, haastavaa ja kiehtovaa.
Entä aiotko laulaa seuraavillakin levyilläsi?
– Toki. Ymmärrettävistä syistä monet pitävät minua pelkkänä kitaristina, mutta se on kaukana totuudesta. Kun soitin ensimmäisissä kokoonpanoissani, toimin yleensä myös laulajana. Olen toki kokeneempi kitaristina, mutta pidän myös solistin hommista. Ajattele nyt: kun työstän uutta materiaalia, teen kaiken itse pienimpiä yksityiskohtia myöten. Eikö ole ihan luonnollista, että hoidan silloin myös laulajan hommat?
No, mehän tiedämme, että kohdallasi enemmän on enemmän.
– Hah hah! More is more -lausahdus tuli aikoinaan spontaanisti, kun työstin materiaalia eräässä ruotsalaisessa studiossa. Kun yksi sooloista oli purkissa, äänittäjä tuumasi: ”Se oli älyttömän hyvä otto… Mutta kokeiltaisiinko kerran niin, että soitat vähän hitaammin ja hieman vähemmän? Joskus vähemmän voi olla enemmän.” Katsoin tätä studioteknikkoa hetken aikaa ja totesin: ”Miten ihmeessä vähemmän voisi olla enemmän? Enemmän on enemmän. Piste.” Tietenkin tästä lausahduksesta on tullut meemi ja siihen suhtaudutaan humoristisesti, mutta olin täysin tosissani. En pidä totuuden vääristelystä, joten vähemmän ei yksinkertaisesti voi olla enemmän.
Millaisia ajatuksia sinulla on musiikkibisneksen suurista muutoksista?
– Olen vanhan koulun mies, joten en tietenkään voi olla pelkästään iloinen tästä kehityskulusta. Kun aloitin, touhu oli rajua. Levytyssopimuksen saaminen amerikkalaisen lafkan kanssa oli valtavan työn takana. Pelkästään Los Angelesissa oli tuhansia bändejä, koko maasta puhumattakaan. Jokainen yhtye teki kaikkensa saadakseen diilin. Ennen kuin oman orkesterin levy löytyi kauppojen hyllyiltä, piti kuvaannollisesti kiivetä Mount Everestille. Onneksi onnistuin.
– 2020-luvulla ja internetin aikakaudella levytyssopimusta ei enää edes tarvita. Vaikkapa Tiktokista nousee taivaalle isoja tähtiä, mutta huomenna heitä ei enää muisteta. Minut sen sijaan muistetaan. Yksi yhteinen nimittäjä taakse jääneellä ja nykyisellä musabisneksellä toki on: touhu on brutaalia. Olen kirjoittanut internetin valtavasta voimasta biisejä, ja esimerkiksi Lost in the Machinessä todetaan: ”You think you’re alive / But you’re quite dead inside / Your words have no meaning / You’re lost in the screen.”
Onko sinulla vielä joitakin tavoitteita?
– En haaskaa aikaani miettimällä, mitä voisin vielä saavuttaa. Olen tehnyt urallani lukemattomia asioita, joista en olisi uskaltanut joskus edes haaveilla. Elän elämääni tekemällä haluamiani asioita ja rakastan sitä syvästi. Miten asiat voisivat olla paremmin? Kun elämä on täydellistä, ei tarvitse kurkottaa kuuta taivaalta.
Avaruudesta puheen ollen…
– Tiedän, mihin viittaat! Lavalle roudaamani Marshall-seinä on nykyään niin valtava, että se näkyy avaruuteen asti. Todellakin: kun astronautit nousevat raketilla korkeuksiin, he huomaavat sieltä Kiinan muurin ja vahvistinpinoni. Usko tai älä!
9. huhtikuuta
Zoom-haastattelu