Tuntuu oudolta puhua Pehmoainon debyytistä vasta nyt, koska Aino Morko on ollut esillä pop-kentällä jo tovin.
Pieni kypsyttely on kuitenkin tehnyt vain hyvää Pehmoainolle sen jälkeen, kun Kaukana kotoa -ep julkaistiin pari vuotta sitten. Hieman naiivi, ihanan söpö ja vähän satumainenkin synteettinen pop oli minilevyn mitassa kiehtovaa kuultavaa, mutta kokonaisella 36-minuuttisella albumilla on paikallaan myös vakavoitua.
Soittorasialla Pehmoaino on vuoroin unenomaisessa haavemaailmassaan ja hereillä tosimaailmassa. Morko on yhä hieman höpsö satuolentomainen hahmo ja oma aito itsensä. Tuotannoltaan albumi on sopivasti kotikutoisen DIY-henkinen ja silti ammattimainen. Itsevarmuuden tuntu ei ole kadonnut.
Heti kun albumi alkaa Avaus-introlla ja liikuttavalla Valssi-kappaleella, herää aavistus, että Pehmoaino on saattanut päästää käsistään mestarillisen albumin, kunhan monipuolisuutta löytyy. Soittorasian alussa kiehtoo se, miten Pehmoaino osaa leikitellä minimalististen sovitusten kanssa ja saa kappaleet silti kuulostamaan isoilta.
Koko mitassaan albumi kuitenkin kompastelee. Sen huomaa parhaiten esimerkiksi <3-välisoitosta, joka voisi hyvinkin olla täysin riisuttua tunteiden paljastamista, mutta efektoituine puhelauluineen minuutin kappale on vain demomainen pätkä. Hieman samaan tapaan 13 kappaleeseen mahtuu intron ja outron joukkoon myös tasaisempia sävellyksiä, kuten Lauri Haavin kanssa duetoitu Päivänvaloo ja levyn lopulla kuultava Mielipide.
Kun näistä muutamista kapsahduksista päästään, on Soittorasialla jäljellä puoli tuntia Pehmoainoa sellaisena, mitä häneltä on toivonutkin kuulevansa. Valssin ohella Sä et kosketa mua, Mietin sua pahalla ja Hulda ovat täyttä A-luokan poppia, ja näissä kappaleissa Pehmoaino heittäytyy sellaiseen melankolian tanssiin, jonka ei toivoisi loppuvan.
Jos Pehmoainon seuraavalla levyllä leijaillaan korkeammalla, pidetään samaan aikaan jalat tiukemmin maassa, irrotellaan isommilla soundeilla ja herkistytään minimalistisemmin, tällä sävellyskynällä on kaikki mahdollista.